Lamminta talvea

Saa on suosinut viimeiset kaksi viikkoa, silla joka paiva on ollut n. 23 astetta ja aurinkokin on paistannut joka paiva taydelta taivaalta. Lampimimpina paivina on parjannyt ulkona jopa hihattomalla paidalla ja melkeinpa on tullut kuuma... No ei nyt sentaan kuuma minulle :D Joka ilta saamme kuitenkin sytyttaa takkaan tulen, silla oisin lampotila voi pudota jopa lahelle nollaa ja takalaisten talojen eristykset eivat ole todellakaan parhaimmasta paasta, oikeastaan koko eristyksia ei ole olemassa. Ja taallahan on siis talla hetkella talvi meneillaan ja metsapalot ovat kahden sateettoman viikon jalkeen yleisia, hieman toista kuin Suomen talvi siis. Eilen kuitenkin alkoivat hieman huonommat ilmat, silla koko eilisen ja taman paivan on satanut silloin talloin ja tuullut aivan alyttomasti. Ja eilen illalla sain jopa nauttia upeasta ukkosmyrskysta,vaikka sainkin hieman pelata talon puolesta, etta kestaako katto kaikki isot putoilevat oksat. Ainakin saimme seuraavana paivana hyvia polttopuita suoraan takapihalta.
   Polttopuut paasivat kuitenkin loppumaan viime viikolla ja niinpa menimme hakemaan lisaa Johnin hyvalta ystavalta, jonka takapihalla on iso kasa vanhoja lahonneita puhelinpylvaita. Pilkoimme siella autolastillisen uusia polttopuita ja siella hakatessamme eraan puun sisalta tuli esiin jotakin, joka naytti aluksi isolta kaarmeelta. Askeleen taaksepain astuttuani kysyin, oliko se kaarme ja ilokseni se olikin australialainen sinikielilisko. Niinp kysyin heti, voisinko ottaa sen kateen ja koska se ei ollut myrkyllinen tai muuten vaarallinen, mikaan ei estanyt minua ottamasta sita kateen. Aluksi se hieman puhisi, mutta nopeasti se rauhoittui siina minun kadella maatessaan. Se lipoi kieltaan haistellakseen ja silloin todella huomasin, etta silla todella oli taysin vaaleansininen kieli. Jopa liskon koko hammastytti minua, silla Suomessa ei koskaan nae niin suuria liskoja, silla se oli n. 30 cm pitka ranteen paksuinen ihana suomupaallysteinen myllertaja. Laitoin kuitenkin sen takaisin kotiinsa lahojen puiden keskelle ja jatkoimme puiden hakkuuta.

   Vierailimme parin kaverin kanssa Australian toiseksi suurimmalla vesiputouksella, joka oli 160 metria korkea, ja sen kylla huomasi. Aluksi ihailimme sita hetken ylhaalta pain jonka jalkeen paatimme laskeutua 641 rappusta putouksen juurelle ja silloin vasta sen todellisen suuruuden huomasi. Putous laskeutui valtavaan vuonoon, joka oli ainakin 300 metria levea ja sen molemmin puolin kasvoi upea sademetsa. Rappusten alaspain meno oli tietenkin helppoa kuin mika, mutta alas paastya ja hetken putouksen ihailun ja kuvauksen jalkeen ylospain meno tuntui pitkalta matkalta. Mutta heti kun paasi 40 askelmaa korkeammalle, matka tuntui loputtomalta... No minuutin valein pysahtymisten avulla matkan jaksoi hyvin ja sen jalkeen halusin viela menna vuonon toiselle puolelle ihailemaan putousta toisesta nakokulmasta. Jalat kiittivat seuraavana paivana kaikesta kiipeamisesta, mutta kylla se oli sen arvoista.

   Viime viikolla paatin tehda jotakin ainulaatuista seka erittain jannittavaa ja niinpa menin tunnin kestavalle extreme-ajelulle paikallisella jet-veneella. Ajelu tehtiin merella n. kahden metrin aalloissa ja niinpa ajelu oli ehdottomasti jannittavinta, mita olen koskaan kokenut. Veneen ajaja otti ilon irti aallokosta ja niinpa ison aallon kohdatessaan han ajoi suoraan aaltoa kohti ja sen reunan kohdatessaan vene putosi kaksi metria vapaapudotusta, joka tuntui mahtavasti vatsanpohjassa. Lisaksi vene teki 360 asteen tayskaannoksia veden pinnalla ja kavimme myos katsomassa viitta valasta ajelullamme. Pujottelimme karien ja kallioiden valeissa ja koko ajelu oli taytta nautintoa ja ennen kaikkea jannitysta.
   Kavimme Johnin kanssa pari kertaa kalastamassa minun tuomilla ongenkohoilla. John hieman epaili niiden tehokkuutta, mutta niiden tehokkuus yllatti hanet taysin. Mina sain ensimmaisena paivana yhden alamittaisen kalan, jonka vapautimme ja John sai nelja isoa kalaa, jotka pakastimme tulevaksi viikoksi. Seuraavana paivana John halusi menna kalastamaan uudestaan ja mina kalastin sina paivana kaksi kalaa, jotka myos laitoimme pakastimeen. Syottina kaytimme vaaleata leipaa ja kalat nayttivat rakastavan sita, silla ne soivat koko ajan, mutta vain muutama tarttui koukkuun. Joka tapauksessa saalis oli mahtava ja nuo kalat maistuvat aivan mahtavilta.
   Ennen minun tuloani Johnin luona asui suomalainen ammattikorkeakouluopiskelija Forssasta (Johanna) ja viime viikot han asui Johnin ystavien luona, joista yksi on opettaja paikallisella ylaasteella. Tuo opettaja kutsui minut ja Johannan hanen kouluunsa kertomaan asioita Suomesta opiskelijoille luokilta 7-9. Kerroimme asioita Suomen luonnosta, koulutuksesta, maantiedosta ja vastasimme kysymyksiin, joita innokkaat oppilaat kyselivat meilta. Olimme molemmat erittain yllattyneita siita, kuinka paljon oppilaat kyselivat ja kuinka kiinnostuneita he itseasiassa olivat. Kavimme Johannan kanssa neljassa eri luokassa ja vietimme myos lounastauon koulussa. Silla hetkella olimme molemmat erittain kiitollisia suomalaisesta kouluruuasta, silla sita ei yksinkertaisesti ole Australiassa. Lounastauolla oppilailla oli mahdollisuus ostaa koulun kioskista limpsoja, sipsia, piiraita, kanarullia, salaattia (ihme etta sentaan jotain terveellista) seka muuta ei niin terveellista roskaruokaa. Suurinosa oppilaista kuitenkin tuo omat evaat kotoa, mutta ne voivat olla jopa epaterveellisempia kuin roskaruoka, jota voi ostaa koulun kioskista. Ei ihme, etta suomalaiset ovat maailman parhaita opinnoissa (maailmanlaajuisten testien todisteella), silla kyllahan sita jaksaa opiskella paremmin kunnon ruuan voimalla kuin syomalla sipseja. Eihan sita suomalaisena opiskelijana usko, kuinka hyvin asiat todella ovat Suomessa, jossa opiskelu on ilmaista ja kaiken lisaksi ruoka kouluissa ja minun tapauksessani viela asuminenkin. Vasta tallaisissa paikoissa sita ymmartaa olla kiitollinen Suomen tavasta hoitaa mm. koulutukselliset asiat.

   Koala Sairaalasta menimme eraana paivana istuttamaan lisaa koalojen ruokapuita n. 20 hehtaarin alueelle, joka on aidattu, jotta asiattomat ihmiset eivat paase sisaan eivatka niin ollen koirat ja autotkaan ja niinpa se on oivallinen alue koaloille asua. Istutustiimimme koostui kahdesta miehesta ja kahdesta naisesta. Niinpa miehet tekivat mielellaan kaiken raskaan tyon, eli kaivoivat kuopat uusille puille ja hakkasivat metallipaalut maahan taimien ymparille. Niinpa minun ja tuon toisen naisen tehtavaksi jai vain suojakankaiden sitominen paaluihin ja uusien taimien kasteleminen, joten minun ei tarvinnut karsia seuraavana paivana selkakivuista kuten aikaisempina kertoina on kaynyt, kun olen itse tehnyt myos kaiken raskaan tyon. Siina istuttaessamme huomasimme viereisessa isossa puussa suloisen silmaparin katselevan meita. Se oli villi koala, joka ei ollut ollut koskaan ollut Koala Sairaalan potilas, silla jokainen sairaalasta vapautettu koala on korvamerkitty, ja tuolla terveella tyttokoalalla ei ollu korvamerkkia. Niinpa sen oli taytynyt syntya tuolla alueella, jonne muutamia koaloja on vapautettu sairaalasta. Tyokaverini paattivat antaa sille nimen ja niinpa he nimesivat sen minun mukaani. Niinpa Australiassa suu talla hetkella yksi Juuli-koala, joka elaa tyytyvaisesti turvallisella alueella, jossa silla on mahdollisuus elaa pitka ja terve elama.