Taianomaisin kokemus ikina!!!

Kaikki alkoi elokuvasta Life of Pi (Piin elama), jonka kavimme katsomassa eilen illalla elokuvateatterissa ja tuon mita maagisimman ja upean mystisen elokuvan nahtyani halusin ehdottomasti saada kasiini kirjan, johon elokuva perustui. Ja voin sanoa, etta en ole ennen kokenut niin suurta hammastyksen ja upeuden tunnetta kuin tuon elokuvan muutamassa kohtauksessa, etta olisin halunnut saada kasiini myos kirjan. Elokuvan yhdessa kohdassa elokuvan paahenkilo on veneessa keskella valtamerta ja han huomaa vedessa hohtavia meduusoja ja kaloja ja hanen liikuttaessaan kattaan vedessa, vesi hohtaa sakenoivan sinisena. Tiesin kylla, etta on olemassa hohtavia meduusoja, mutta ajattelin automaattisesti, etta elokuvan tekijalla on ollut harvinaisen hyva mielikuvitus keksiessaan, etta vesi sakenoisi ja hohtaisi sita liikuttaessa. John kertoi minulle, etta han oli ollut joskus yolla kalastamassa ja hanen soutaessaan, airojen liikuttama vesi todella sakenoi samalla tavalla kuin elokuvassa. Han pystyi kuvailemaan sita vain kertomalla, etta oli kuin airot olisivat olleet sinisessa tulessa kun niita liikutti vedessa.

Kyseinen reaktio siis syntyy veden mikroskooppisten plankton-elainten kehon sisaltamista kemikaaleista, jotka sekoittuvat keskenaan planktonia hairittaessa saaden sen hohtamaan sinisena. Veden sisaltaessa lukemattomia maaria planktonia, ne hohtavat vieri vieressa liikutettavassa vedessa

Niinpa mieleeni tuli heti ajatus, etta voisimme ehka menna koittamaan sita itse yolla... Kuitenkin mielessani ajattelin, etta mahdollisuus todella onnistua olisi yksi miljoonasta (ellei sitten taysin mahdoton), joten en odottanut ollenkaan koko homman edes onnistuvan.

Menimme kuitenkin yon pimennyttya joelle laskuveden (vedenpinta laskee n. metrin) aikaan, jolloin joen pohjaa pitaa kavella n. 80 metria, jotta paasee syvemmalle alueelle, josta vesi alkaa. Taskulamppujen kanssa kavelimme joen hiekka pohjaa vesirajaa kohti ja huomasin edessani muutaman ravun (2-5 cm) ja kuulin ymparillani outoa hiljaista rapinaa. Taskulampun valokeilaa liikuttaessani huomasin, etta rapuja oli tuhansia ymparillani! Vaikka ravut olivatkin vain pienia, "pieni" pelko valtasi minut valittomasti. Onneksi ravut kuitenkin pelkasivat minua ja minun valoani enemman kuin mina niita, joten ne kaivautuivat nopeasti hiekkaan ja hetken kuluttua en nahnyt yhtakaan enaa ymparillani.

Paastyani veden rajaan paasin vihdoinkin koittamaan josko tuo taikuudelta tuntuva hohde voisi todella tapahtua, kuitenkin minulla ei ollut minkaanlaisia odotuksia onnistumisesta. Mukanani oli pieni haavi, jota sitten aloin heiluttella hitaasti veden pinnassa... Olin huomaavinani jotakin pienta sakenointia, mutta ajattelin, etta se oli varmasti vain heijastusta joen vastapuolen katuvaloista. Niinpa kahlasin hieman syvemmalle veteen ja yritin uudestaan... Koin tahan asti taianomaisimman hetken elamassani!!! Vesi todella sakenoi pienina kymmenina sinisina valahdyksina kuin sahkoiskuina mustassa vedessa. Sita hammastyksen ja ilon maaraa ei voi sanoin kuvailla, kun onnistuin saamaan veden hohtamaan uudestaan kerta toisensa jalkeen. Olin kuin pikkulapsi innoissaan vesilatakossa hyppimisesta, kun heiluttelin haavia vedessa yha uudestaan ja uudestaan samalla hyppien ja kiljahdellen innostuksesta :D

Kuka olisi uskonut, etta jotakin tuollaista voisi todella tapahtua oikeasti, ja heti ensimmaisella yrityskerralla! Joka iltahan siis se on mahdollista veden pinnan ollessa tyyni, mutta vaikka en olisikaan onnistunut ensimmasella tai edes monina seuraavina iltoina, niin se ei olisi estanyt minua yrittamasta, koska olin kuullut, etta se voi todella tapahtua.

Huomisyon ohjelma on siis erittain hyvin tiedossa, ja talla kertaa haluan kokeilla samaa soutuveneella soutaen...

Surffausta, aurinkoa ja tuoreita hedelmia!

Paivat sen kuin paranevat, kun aurinko paistaa paiva paivalta lampimammin, ja sehan ei minua haittaa ollenkaan. Auringossa lampomittari nayttaa parhaimmillaan jopa 44 astetta ja varjossakin lampotila voi yltaa jopa 34 asteeseen ja aurinko totta vie on tehokas, ehka hieman liiaksikin... Poltin yhtena pilvisena paivana olkapaani autossa liikenneruuhkassa istuessa 1,5 tuntia ja aurinko muka paistoi koko tuon ajan pilvien lapi minun toiseen olkapaahani enka tietenkaan ollut laittanut kyseisena paivana aurinkorasvaa, kun pilvista oli tosiaan luvattu koko paivaksi ja sitahan se olikin. No opinpahan ainakin, etta aurinkorasvaa tulee laittaa joka ihinen paiva huolimatta pilvisyydesta :D Mutta yksi palanut olkapaa ei minun menoani kuitenkaan hidasta...

Poikkesimme katsomaan kenguruita pari paivaa sitten yhdelle piknik-alueelle, silla sielta niita pystyy loytamaan aivan varmasti ja siellahan ne taas olivat tutussa paikassa mutustamassa ruohoa. Ne eivat tunnu piittaavan ymparilla retkeilevista ihmisista yhtaan, mutta valppaita ne silti ovat. Jos niita lahestyy samalla tuijottaen niita suoraan silmiin, ne katsovat sinua koko ajan silmat suurina ja korvat pystyssa, mutta katsomatta niihin ollenkaan, pystyy niiden ohi kavelemaan jopa parin metrin paasta. Maassa istuen niita rauhassa kuvaten ne eivat olleet huomaavinaankaan ja liikkuivat jopa lahemmaksi vain parin metrin paahan. Samalla rannalla olevat kalliot olivat yksinkertaisesti liian houkuttelevia ja niinpa siina ei voinut muuta kuin kiiveta katsomaan upeita nakoaloja.

Paasin taas eilen pitkasta aikaa pyydystamaan pienia katkarapuja siihen tarkoitetulla pumpulla ja iso saalis odottaa huomista kalastusreissua joelle. Paasin myos kalastamaan tanaan merelle ja sainkin kuin sainkin kaksi kalaa vaikkakin ne olivat liian pienia syotaviksi ja niinpa paastin ne takaisin mereen. Tulipahan huomattua, etta taidot eivat olleet ruostuneet vaikka niin luulinkin.

Taidot eivat myoskaan olleet ruostuneet surffauksen suhteen! Olin nimittain eilen vihdoinkin surffaamassa ja se oli jopa hauskempaa kuin muistinkaan. Kesalla opitut taidot eivat olleet unohtuneet ja niinpa paasin heti surffaamaan eika minun tarvinnut kuluttaa puolta tuntia tekniikan opettelemiseen. Ja heti ensimmaisen aallon kohdalla onnistuin nousemaan seisomaan, mutta tasapainon pitaminen olikin sitten asia erikseen :D Oli aivan mahtava fiilis, kun pystyi nappaamaan aallon aivan itse ilman surffiopettajien apua ja vielapa nousemaan seisomaan laudan paalle. Tietenkin monet kerrat tuli kaaduttua ja epaonnistuttua, mutta onneksi aalotja tuli aina seuraavia. Aallot olivatkin aivan valtavia, varmasti parimetrisia ja ison kaksimetrisen surffilaudan kanssa aaltojen yli paaseminen syvemmalle veteen olikin jo suuri haaste sinaansa. Isojen aaltojen ansiosta myos surffaus oli entista huikeampaa kun onnistui paasemaan kahden metrin korkeuteen ison aallon harjan paalle. Seuraavana paivana tiesikin sitten, etta edellisena paivana oli tehty jotakin hieman erilaista ja lihaksia rasittavaa. Ehka vensi viikolla sitten lihakset ovat taas surffauskunnossa ja paasen taas laudan paalle ja kokemaan uskomattoman onnistumisen tunteen pystyessa pitamaan tasapainon aallon kuljettaessa eteenpain.

Joulun aikaa

Koala Sairaalan vaki sai eilen yllattya iloisesti minut nahdessaan eivatka he voineet uskoa silmiaan. Uusia koaloja oli tullut lisaa, mutta muutamat "vakioasiakkaat" olivat kuitenkin omilla paikoillaan. Sairaalan vitsiniekka "Peter" oli tosin pettynyt, silla en ollut tuonut mitaan herkkuja mukanani muille tyontekijoille yhteiseen teehetkeen, joten niinpa lupasin hanelle tulla uudestaan tanaan, ja talla kertaa herkkujen kanssa :D Niinpa tein eilen illalla ison kasan banaanipannukakkuja ja vein ne tanaan mukanani Sairaalan vaelle syotavaksi ja nehan menivat kuin kuumille kiville. Paasin heti toihin aamutuimaan tutun koalan, "Barryn", pariin ja olin iloisesti yllattynyt, etta han oli viela siella, silla han on Sairaalan vanhin potilas. Han ei ollut niin iloinen minun nakemisestani, silla han rupesi murisemaan minulle heti, kun astuin hanen aitaukseesna, mutta niinhan hanella on aina tapana tehda kaikille muillekin. Muriseva herra antoi minun kuitenkin jatkaa aitauksensa aamuvalmisteluja ja saatuaan uusia eukalyptuksen lehtia, hanella oli jotakin paljon makeampaa mietittavaa kuin muriseminen minulle. Aitauksien siivouksen ja eukalyptuslehtien leikkauksen lomassa juttelin muiden tyontekijaystavieni kanssa mm. Suomen ihanasta saasta ja suunnitelmistani loppulomalleni.


Pari paivaa sitten kavimme Johnin kanssa ostamassa minulle joululahjaksi bodyboardin, eli hieman kuin minikokoisen surffilaudan, jonka paalla maataan ja yritetaan ratsastaa aalloilla. Joululahjanhan sen oli tarkoitus olla, mutta olihan sita nyt pakko testata etukateen. Parina paivana olen jo totutellut sen kayttamiseen ja helpotuksekseni silla surffaaminen oli paljon helpompaa kuin oikealla surffilaudalla. Huomen aamulla aion kokeilla laudan mukana hankittu uimarapyloita viereisessa joessa, jossa aallot eivat ole yhta suuria kuin meressa. Ehka otan jopa snorkkelin mukaani upeiden kalojen varalta...

Olin pitkaan odottanut madostamaan paasemista :D Ei ehka jokaisen mielessa ensimmaisena, mutta minullapa on ja paasin vihdoinkin tekemaan sita. Madostus tarkoittaa siis meren rannalla vedenrajassa hiekan alla olevien parhaillaan 1,5 metrin pituisten matojen pyydystamista. Aluksi taidot olivat hieman ruosteessa, mutta hetken yrityksen jalkeen ne palautuivat takaisin, vaikka en saanutkaan yhtaan saalista, jo matojen pelkka bongaaminen hiekan alta puhumattakaan niiden pyydystamisesta on jo saavutus sinaansa. Mutta ainakin sain nauttia upeasta auringosta ja valkoisesta hiekkarannasta.

Tana iltana, paivaa ennen joulun juhlimista taalla Australiassa (jossa juhlitaan joulua siis vasta 25. paiva), Johnin ulko-oveen koputettiin melko myohaan illalla ja mietimme Johnin kanssa, kuka se voisi olla ja menimme avaamaan oven. Siella odotti seitseman 5-14 vuotiasta lasta ja he pyysivat saada laulaa joululaulun. Kukaan joka on koskaan katsonut amerikkalaisia jouluelokuvia tietaa ovelta ovelle laulavat kuorot "Christmas Carols", jotka laulavat joululauluja ihmisten jouluiloksi. Tama pieni ryhma lapsia aloitti innolla laulamaan Petteri Punakuonoa englanniksi ja vielapa itse keksimillaan sanoituksilla. He olivat tehneet laulusta hauskan omanlaisensa aivan mahtavan version ja he kaiken lisaksi elaytyivat laulamiseen hellyttavasti ja heista nuorin poika jopa tanssi innokkaasti muiden laulaessa, silla han ei itse muistanut sanoja :) Mietin, etta tallaista ei voisi koskaan odottaa tapahtuvan Suomessa etenkaan, kun nelja seitsemasta lapsesta oli poikia! Miten hyvan mielen se toikaan ja se jos joku toi joulun tunteen pintaan. Huomenna on sitten luvassa lahjojen avausta heti aamusta ja jouluherkkujen syomista ja kuusikin on jo koristeltu pari paivaa sitten. Ainoana erona onkin, etta jouluna voi laittaa shortsit ja topin paalle ja menna uimaan rannalle ja ottaa vaikka aurinkoa +30 asteen helteessa :)

Oikein hyvaa ja lamminta joulua kaikille <3

"Kotona" taas

Vihdoinkin "kotona" taas ja paiva on ollut aivan mahtava illan pienesta sateesta huolimatta. Sydnin lentokentalla aurinko pilkahti esiin aivan pieneksi hetkeksi, kun kavelin lentokoneeseen, joka vei minut Port Macquarieen. Sita ilon maaraa ei voi sanoin kuvata. Miten voikaan olla niin taivaallista ja kummallista tuntea auringon valon lammittavan! No siina ei ihan viela rusketusta ehtinyt ottaa minuutissa, mutta sentaan sain nauttia hetken auringosta, vaikka loppu paiva olikin pilvinen. Lentokoneessa jalkaani osui pieni auringonsade ikkunasta ja lammittelin siina kattani kaiken mahdollisen ajan. Jaa etta jotenkin puute auringosta vai?
Sydniin saavuttuani yovyin yon hotellissa, silla seuraavana aamuna lahtikin sitten ylla mainittu lento Port Macquarieen. Sydnissa matkalla hotelliin kavelin hotellin viereisen puiston lapi ruokkimassa hieman opossumeja vaikka loysinkin niita vain kolme. Yhdella, jota ruokin, oli pieni poikanenkin mahassaan pussissa ja pystyin nakemaan vain sen pienen kippuraisen mustan hannan :D Ulkona oli tuolloin klo 22.00 noin 21 astetta lamminta ja oli aivan uskomatonta pystya kavelemaan ulkona toppi paalla tuntematta yhtaan kylmaa! Myos ihana ilmankosteus oli kasin kosketeltavissa ja pystyin oikein tuntemaan kuinka iho nautti tuosta kosteudesta Suomen kuivan talven jalkeen.

John haki minut Portin lentokentalta ja ennen hanen kotiinsa menoa kavimme kaupassa ostamassa mangoja! Muistelin kuinka olin juuri ennen tanne lahtoani kotona syonyt aidin kanssa ostamaamme "suomalaista" mangoa ja olikin osunut kohdalle harvinaisen hyva yksilo. Sanoinkin aidille, etta tuo mango oli erittain lahella Australialaisten mangojen makua. Ensimmaisen mangoni talla matkalla syotyani ajattelin, etta vaikka "suomalaiset" mangot olisivat kuinka hyvia tahansa, ne eivat ylla lahellekaan Autralialaisia mangoja... Kaupassa olin juuri kerannyt koriin pari aivan herkullista mangoa kunnes huomasin pahvilaatikot taynna mangoja! Siina oli muilla shoppailijoilla hymyssa pidattamista, kun mina kuljen ympari kauppaa laatikollinen mangoja sylissani levea hymy koko ajan kasvoilla.Pitaisi ainakin hetkeksi riittaa syomista 16 mangossa, mutta se tuskin tulee olemaan ongelma :D

Ilollani ei ollut loppua, kun mieleeni tulvahtivat muistot toinen toistensa jalkeen, milloin ne tulivat tutuista maisemista ja milloin pelkista tutuista tuoksuista. En ole ikina viela kokenut samanlaista valtavaa onnellisuuden tunnetta kuin siina kottin ajellessa tuttuja kujia pitkin, kun todella ymmartaa, etta on taas Australiassa (ja autossa istuessa parjaa ihanasti topilla ja pystyy tuntemaan ihollaan sen ihanan ilmankosteuden).

Huomista odotellessa, viela ei ole tiedossa mita se tuo tullessaan...

Taas vaihteeksi Suomessa

Viimeiset pari viikkoa Australiassa suhahtivat kuin siivillä kuten koko kaksi kuukautta siellä. Mutta kyllä taas mahtui kokemuksia koko matkaan jokaikiselle päivälle. Surffikoulu oli yksi pahaimpia kokemuksiani parin muun ohella ja varmasti seuraavallakin kerralla kokeilen uudestaan ja ehkä silloin onnistun pysymään hieman enemmän vedenpinnan yläpuolella :D En olisi ikinä kuvitellut sitä niin vaikeaksi ja uuvuttavaksi, mutta en myöskään niin hauskaksi ja siitä kertoi leveä hymy koko surffauksen ajan ja aivan varmati myös veden alla.  Hieman vain nyrjäytin ranteeni, mutta se meni parin päivän päästä ohi ja jalkaankin tuli melko iso mustelma, mutta kyllä se kaikki oli sen arvoista ja seuraavalla kerralla olen jo paljon kokeneempi.

Reissun loppuun mahtui myös epäonneakin...

Olimme Johnin kanssa kävelyllä jyrkällä vuoren rinteellä ja olimme menossa katsomaan yhtä upeaa luolaa rinteen alla olevalla pienellä rannalla. Rannalle piti kuitenkin laskeutua jyrkkää rinnettä ja juuri ennen kuin olimme ehtineet alas John liukastui ja mursi nilkkansa todella pahasti. Mikän muu paikka ei onneksi sattunut, mutta koko jalkaterä oli kääntynyt 90 astetta täysin sivusuuntaan. Olin tietenkin aivan kauhuissani ja John soitti heti hätänumeroon, sillä hän oli onneksi tajuissaan koko ajan. Aluksi minä yritin puhua, mutta kun en osannut selittää, missa olimme niin John selitti sijaintimme niin hyvin kuin pystyi, vaikka kivut olivatkin valtavat. Odotimme apua n. puoli tuntia kunnes ensimmäiset ensiapumiehet saapuivat paikalle. He antoivat Johnille todella paljon rauhoittavia ja koko ajan tuli vain lisää miehiä ja lopulta helikopterikin. Lopulta paikalla oli yhteensä 13 miestä pari poliisia mukaan lukien.

   Tunnin kestäneen valmistelun ja ylöshinauksen jälkeen John lennätettiin sairaalaan ja minä sain tulla helikopteriin mukaan, sainpahan kokea aivan uskomattoman upean helikopteriajelun (jotain hyvää sentään siinäkin, jos niin voi sanoa). Lensimme lentokentälle ja sieltä ambulanssilla sairaalaan ja 1,5 tunnin odotushuoneessa istumisen jälkeen pääsin vihdoin näkemään, missä tilassa John oli. Hän oli niin rauhoittavissa aineissa, etta hän nukahti joka puolisen minuutti, kun lääkärit yrittivät selittää hänelle, mitä hänelle tehtäisiin. Lopulta hänet vietiin leikkaussaliin ja minä menin kotiin nukkumaan, mutta eihän siitä nukkumisesta tullut mitään ensimmäiseen tuntiin ja koko yö oli muutenkin levoton päivän tapahtumien pyöriessä mielessä.
   Leikkaus ja toipuminen lähtivät hyvin käyntiin ja John pääsi asumaan siskonsa luo Brisbaneen ja asuu siellä ainakin seuraavan kuukauden, ennen kuin hän voi laittaa edes vähän painoa kipeälle jalalleen. Sen jälkeen hän voi palata kotiinsa asumaan omin voimin.

Lähtöpäivä lähestyi uhkaavasti ja päätin, että on helpointa lentää Port Macquarieta suoraan Sydneyyn ja olla sitten valmiiksi jo lentokentällä kuin matkustaa Sydneyyn bussilla tai junalla. Sydneysta matka jatkui sitten Singaporeen ja siellä lentokentällä tuntui kuin olisin istunut bussia odottamassa, niin normaalilta se lentokentällä oleminen tuntui, vaikka kyseessä olikin vasta toinen ulkomaanmatkani yksin. Tuntui kuin olisin tehnyt sitä koko ikäni ja lähtöporttien tsekkaus, lentokentällä seikkailu ja lentokoneiden vaihto olivat kuin arkipäivää.

   Pitihän tänne Suomeen taas vähäksi aikaa poiketa tuon koulun takia, mutta enää vain vuosi opintoja jäjellä niin sitten koittaa tälle tytölle vapaus. Useimmat ihmiset kysyvät, että lähdenkö jonnekin muualle tämän koulun jälkeen opiskelemaan., mutta ei se aina tarkoita, että vaikka on hyvä opiskelussa, niin siitä pitäisi. Mielestäni elämä on tehty elettäväksi ja nautittavaksi, niin miksi sitten pitäisi kuluttaa vähintään seuraavat kolme vuotta tämän koulun jälkeen jossakin toisessa koulussa. Tietenkin enemmällä koulutuksella olisi jonkun mukaan mahdollista päästä todennäköisemmin johtotehtäviin, mutta useimmissa tapauksissa se tarkoittaa konttoripöydän takana istumista ja jokainen, joka vähänkin tuntee minut, tietää, että olen jokseenkin käytännönläheinen ja positiivisen vauhdikas persoona.
   Minun tapauksessani koulun loppuminen tarkoittaa vapauden alkua ja minä henkilökohtaisesti nautin vapaudesta eniten matkustamalla mitä uskomattomimpiin paikkoihin ja sitähän minä totta vie aion tehdä. Voi kun voisin antaa muillekin rohkeutta ja uskoa toteuttaa unelmiaan samalla intohimolla ja pysäyttämättömyydellä kuin itse pystyn, mutta ehkäpä joku saa joskus ajatuksen "Miksen minäkin voisi?", sillä on varmasti monia, joidenkin silmissä olen se hullu pieni tyttö, joka teki, mitä halusi...

Lamminta talvea

Saa on suosinut viimeiset kaksi viikkoa, silla joka paiva on ollut n. 23 astetta ja aurinkokin on paistannut joka paiva taydelta taivaalta. Lampimimpina paivina on parjannyt ulkona jopa hihattomalla paidalla ja melkeinpa on tullut kuuma... No ei nyt sentaan kuuma minulle :D Joka ilta saamme kuitenkin sytyttaa takkaan tulen, silla oisin lampotila voi pudota jopa lahelle nollaa ja takalaisten talojen eristykset eivat ole todellakaan parhaimmasta paasta, oikeastaan koko eristyksia ei ole olemassa. Ja taallahan on siis talla hetkella talvi meneillaan ja metsapalot ovat kahden sateettoman viikon jalkeen yleisia, hieman toista kuin Suomen talvi siis. Eilen kuitenkin alkoivat hieman huonommat ilmat, silla koko eilisen ja taman paivan on satanut silloin talloin ja tuullut aivan alyttomasti. Ja eilen illalla sain jopa nauttia upeasta ukkosmyrskysta,vaikka sainkin hieman pelata talon puolesta, etta kestaako katto kaikki isot putoilevat oksat. Ainakin saimme seuraavana paivana hyvia polttopuita suoraan takapihalta.
   Polttopuut paasivat kuitenkin loppumaan viime viikolla ja niinpa menimme hakemaan lisaa Johnin hyvalta ystavalta, jonka takapihalla on iso kasa vanhoja lahonneita puhelinpylvaita. Pilkoimme siella autolastillisen uusia polttopuita ja siella hakatessamme eraan puun sisalta tuli esiin jotakin, joka naytti aluksi isolta kaarmeelta. Askeleen taaksepain astuttuani kysyin, oliko se kaarme ja ilokseni se olikin australialainen sinikielilisko. Niinp kysyin heti, voisinko ottaa sen kateen ja koska se ei ollut myrkyllinen tai muuten vaarallinen, mikaan ei estanyt minua ottamasta sita kateen. Aluksi se hieman puhisi, mutta nopeasti se rauhoittui siina minun kadella maatessaan. Se lipoi kieltaan haistellakseen ja silloin todella huomasin, etta silla todella oli taysin vaaleansininen kieli. Jopa liskon koko hammastytti minua, silla Suomessa ei koskaan nae niin suuria liskoja, silla se oli n. 30 cm pitka ranteen paksuinen ihana suomupaallysteinen myllertaja. Laitoin kuitenkin sen takaisin kotiinsa lahojen puiden keskelle ja jatkoimme puiden hakkuuta.

   Vierailimme parin kaverin kanssa Australian toiseksi suurimmalla vesiputouksella, joka oli 160 metria korkea, ja sen kylla huomasi. Aluksi ihailimme sita hetken ylhaalta pain jonka jalkeen paatimme laskeutua 641 rappusta putouksen juurelle ja silloin vasta sen todellisen suuruuden huomasi. Putous laskeutui valtavaan vuonoon, joka oli ainakin 300 metria levea ja sen molemmin puolin kasvoi upea sademetsa. Rappusten alaspain meno oli tietenkin helppoa kuin mika, mutta alas paastya ja hetken putouksen ihailun ja kuvauksen jalkeen ylospain meno tuntui pitkalta matkalta. Mutta heti kun paasi 40 askelmaa korkeammalle, matka tuntui loputtomalta... No minuutin valein pysahtymisten avulla matkan jaksoi hyvin ja sen jalkeen halusin viela menna vuonon toiselle puolelle ihailemaan putousta toisesta nakokulmasta. Jalat kiittivat seuraavana paivana kaikesta kiipeamisesta, mutta kylla se oli sen arvoista.

   Viime viikolla paatin tehda jotakin ainulaatuista seka erittain jannittavaa ja niinpa menin tunnin kestavalle extreme-ajelulle paikallisella jet-veneella. Ajelu tehtiin merella n. kahden metrin aalloissa ja niinpa ajelu oli ehdottomasti jannittavinta, mita olen koskaan kokenut. Veneen ajaja otti ilon irti aallokosta ja niinpa ison aallon kohdatessaan han ajoi suoraan aaltoa kohti ja sen reunan kohdatessaan vene putosi kaksi metria vapaapudotusta, joka tuntui mahtavasti vatsanpohjassa. Lisaksi vene teki 360 asteen tayskaannoksia veden pinnalla ja kavimme myos katsomassa viitta valasta ajelullamme. Pujottelimme karien ja kallioiden valeissa ja koko ajelu oli taytta nautintoa ja ennen kaikkea jannitysta.
   Kavimme Johnin kanssa pari kertaa kalastamassa minun tuomilla ongenkohoilla. John hieman epaili niiden tehokkuutta, mutta niiden tehokkuus yllatti hanet taysin. Mina sain ensimmaisena paivana yhden alamittaisen kalan, jonka vapautimme ja John sai nelja isoa kalaa, jotka pakastimme tulevaksi viikoksi. Seuraavana paivana John halusi menna kalastamaan uudestaan ja mina kalastin sina paivana kaksi kalaa, jotka myos laitoimme pakastimeen. Syottina kaytimme vaaleata leipaa ja kalat nayttivat rakastavan sita, silla ne soivat koko ajan, mutta vain muutama tarttui koukkuun. Joka tapauksessa saalis oli mahtava ja nuo kalat maistuvat aivan mahtavilta.
   Ennen minun tuloani Johnin luona asui suomalainen ammattikorkeakouluopiskelija Forssasta (Johanna) ja viime viikot han asui Johnin ystavien luona, joista yksi on opettaja paikallisella ylaasteella. Tuo opettaja kutsui minut ja Johannan hanen kouluunsa kertomaan asioita Suomesta opiskelijoille luokilta 7-9. Kerroimme asioita Suomen luonnosta, koulutuksesta, maantiedosta ja vastasimme kysymyksiin, joita innokkaat oppilaat kyselivat meilta. Olimme molemmat erittain yllattyneita siita, kuinka paljon oppilaat kyselivat ja kuinka kiinnostuneita he itseasiassa olivat. Kavimme Johannan kanssa neljassa eri luokassa ja vietimme myos lounastauon koulussa. Silla hetkella olimme molemmat erittain kiitollisia suomalaisesta kouluruuasta, silla sita ei yksinkertaisesti ole Australiassa. Lounastauolla oppilailla oli mahdollisuus ostaa koulun kioskista limpsoja, sipsia, piiraita, kanarullia, salaattia (ihme etta sentaan jotain terveellista) seka muuta ei niin terveellista roskaruokaa. Suurinosa oppilaista kuitenkin tuo omat evaat kotoa, mutta ne voivat olla jopa epaterveellisempia kuin roskaruoka, jota voi ostaa koulun kioskista. Ei ihme, etta suomalaiset ovat maailman parhaita opinnoissa (maailmanlaajuisten testien todisteella), silla kyllahan sita jaksaa opiskella paremmin kunnon ruuan voimalla kuin syomalla sipseja. Eihan sita suomalaisena opiskelijana usko, kuinka hyvin asiat todella ovat Suomessa, jossa opiskelu on ilmaista ja kaiken lisaksi ruoka kouluissa ja minun tapauksessani viela asuminenkin. Vasta tallaisissa paikoissa sita ymmartaa olla kiitollinen Suomen tavasta hoitaa mm. koulutukselliset asiat.

   Koala Sairaalasta menimme eraana paivana istuttamaan lisaa koalojen ruokapuita n. 20 hehtaarin alueelle, joka on aidattu, jotta asiattomat ihmiset eivat paase sisaan eivatka niin ollen koirat ja autotkaan ja niinpa se on oivallinen alue koaloille asua. Istutustiimimme koostui kahdesta miehesta ja kahdesta naisesta. Niinpa miehet tekivat mielellaan kaiken raskaan tyon, eli kaivoivat kuopat uusille puille ja hakkasivat metallipaalut maahan taimien ymparille. Niinpa minun ja tuon toisen naisen tehtavaksi jai vain suojakankaiden sitominen paaluihin ja uusien taimien kasteleminen, joten minun ei tarvinnut karsia seuraavana paivana selkakivuista kuten aikaisempina kertoina on kaynyt, kun olen itse tehnyt myos kaiken raskaan tyon. Siina istuttaessamme huomasimme viereisessa isossa puussa suloisen silmaparin katselevan meita. Se oli villi koala, joka ei ollut ollut koskaan ollut Koala Sairaalan potilas, silla jokainen sairaalasta vapautettu koala on korvamerkitty, ja tuolla terveella tyttokoalalla ei ollu korvamerkkia. Niinpa sen oli taytynyt syntya tuolla alueella, jonne muutamia koaloja on vapautettu sairaalasta. Tyokaverini paattivat antaa sille nimen ja niinpa he nimesivat sen minun mukaani. Niinpa Australiassa suu talla hetkella yksi Juuli-koala, joka elaa tyytyvaisesti turvallisella alueella, jossa silla on mahdollisuus elaa pitka ja terve elama.

Koalat tutuiksi

Kaksi viikkoa Koala Sairaalassa takana ja kaikki koalat ovat jo tulleet tutuiksi, vaikka talla hetkella sairaalassa ei ole kuin kymmenkunta koalaa ja ylensa melko sama maara tyontekijoita. Niinpa tyot on yleensa tehty erittain nopeasti. Kahdessa viikossa sairaalan potilaat ovat vahentyneet neljallalla, joista onneksi kolme toivotulla tavalla. Yleensa sairaalan koalat siis vapautetaan takaisin asuinalueelleen, mista ne on loydetty, mutta joskus voi tapahtua jotakin taysin odottamatonta.
   Viikko sitten sain viela tehda lampohoidon ihastuttavalle Kath-koalalle, joka nautti hierovasta lampohoidosta todella paljon, silla se oli aina todella rentoutunut ja se mutusti aina tyytyvaisena eukalyptuksen lehtia hoidon aijan. Vain Kathin jalka oli huonossa kunnossa eika siina ollut huomattavissa mitaan parantumisen merkkeja, mutta koko muu koala oli taysin kunnossa. Yhtena aamuna kuitenkin kun tulin toihin ja olin tapani mukaan aloittamassa Kathin jokapaivaista hoitoa, koin jarkytyksen, kun se tuotiin paikalle. Sen tila oli yhdessa ainoassa yossa pahentunut kasittamattoman paljon, silla viela edellisena paivana se oli ollut taysin kunnossa (jalkaa tietysti lukuunottamatta). Kath oli laihtunut yon aikana niin paljon, etta sen selkaranka nakyi erittain selvasti, eika laihtumiselle loytynyt muuta syyta kuin syomattomyys. Kathilla ei ollut energiaa pitaa itseaan pystyssa tai edes reagoida kosketukseen, mutta se oli kuitenkin elossa, vaikkakin jatko ei nayttanyt todennakoiselta. Soitimme valittomasti elainlaakarille ja niinpa otimme Kathin mukaamme ja ajoimme elainlaakarin luo ja olin viela siina vaiheessa toiveikas siita, etta laakarit loytaisivat vian ja osaisivat parantaa sen. Mukanani ollut sen paivan vastaava tyontekija kuitenkin tiesi, etta tallaisessa tilanteessa mitaan ei olisi enaa tehtavissa ja niinpa menimme elainlaakarin vastaanotolle vain saadaksemme Kathille viimeisen pistoksen. Olin kuitenkin tietoinen, etta tietenkin sairaalassa tallaisia tilanteita tapahtuu vaistamatta ja niinpa ymmarsin tilanteen taysin ja onneksi Kathin ei tarvinnut karsia kipua lahes ollenkaan, lukuunottamatta viimeista 15 minuuttiaan, jolloin tiesimme, etta mitaan ei ollut tehtavissa. Kath oli saanut viettaa pitkan ja hyvan elaman ja sen viimeiset pari kuukauttaan hellassa, viiden tahden kohtelussa Koala Sairaalassa.

Kath nautti olostaan Koala Sairaalassa ja samoin tyontekijat ajasta hanen kanssaan

Nuo kolme neljasta koalasta onnekkaampaa kokivat iloisemman paatoksen sairaalassa oloonsa, silla he paasivat takaisin omille asuinalueilleen terveina ja taytin valmiina palaamaan luontoon. Sen huomaa koalojen kaytoksesta sairaalassa, kun he ovat valmiita palaamaan takaisin omaan luonnolliseen elinymparistoonsa, silla ne alkavat vaania aitauksensa porttia ja tilaisuutta karata aitauksesta aina kun tyontekijat avaavat aitauksen portin. Ja mika onkaan sen mukavampaa kuin paasta vapauttamaan terve koala takaisin kotiin ja nahda sen ilo. Olen siis ollut vapauttamassa kolme koalaa ja jokainen niista on ollut erilainen ja omalla tavallaan taydellinen.

   Ensimmaisena vapautuksen koki ihastuttava Cookie-koala, joka kiipesi automaattisesti haluttuun puuhun ja innokkaasti kapusi yha ylemmas ja ylemmas puuta rasittuneena pitkan automatkan jalkeen. Mutta mika olisikaan parempaa kuin paasta kiipeamaan isoon eukalyptuspuuhun sairaalassa olon jalkeen :D

   Toinen vapautuksen kokenut koala oli nimelataan Crish, joka oli itse asiassa tytto, ja jota oli purrut koira toiseen takajalkaan. Crish oli vapautuksesta niin innoissaan, etta heti kantokopan katon avauduttua se hyppasi maahan ja juoksi viereiseen puuhun niin nopeasti kuin jaloistaan paasi. Hanen valitsemansa puu ei kuitenkaan ollut paras mahdollinen, silla sen kuori oli todella pehmea ja koalan ote lipsui sen kiivetessa ylemman. Crish putosi maahan parin metrin kiipeyksen jalkeen, mutta ei onneksi satuttanut itseaan, ja jatkoi kiipeamistaan samaiseen puuhun. Han loysi hyvan pitavamman oksan ja niinpa me jatimme hanet sinne jatkamaan matkaansa isoon viereiseen metsaan taynna eukalyptuspuita.

   Kolmas koala nimeltaan Ken koki vapautuksensa tanaan ja han jos kuka oli taysin valmis vapautukseen. Ken oli jo parin viikon ajan vaaninut aina mahdollisuutta karata aitauksestaan ja han kiipeili parin viime paivan ajan aitauksensa verkoissa ja hyppi sinne tanne aina nukkumisen ja syomisen valissa. Niinpa totesimme, etta nyt on hanen aikansa tulla vapautetuksi ja hanesta jos jostakin odotin nopeaa juoksua heti kantokopan katon avauduttua. Han kuitenkin yllatti meidat taysin, kun paastimme hanet vapaaksi, silla han tutkaili hetken ymparilleen ennen kuin lahti rauhallisesti kavelemaan lahimpaan puuhun. Koko vapautuksen ajan han oli taysin rauhallinen ja hidasliikkeinen, joka oli taysin odottamatonta normaaliin energisyyteensa verrattuna. Han kiipesi rauhallisesti puuhun ja jai yhdelle oksalle tutkailemaan hammastyksissaan uutta asuinymparistoaan. Oli mukava nahda hanen rauhallisuutensa ja tyytyvaisyytensa, silla tiesimme, etta se oli rauhallinen paikka hanelle asua ja me toivomme, etteivat hanen tai muidenkaan vapautettujen koalojen enaa tarvitsisi palata sairaalan hoitoon.

Kaksi viikkoani sairaalan puolella ovat siis ohi, vaikka alunperin minun piti tyoskennella sairaalassa kuusi viikkoa, mutta tyonantajani kasitti jotakin vaarin ja antoi minulle vain kaksi viikkoa. Kysyin, saisinko jatkaa hieman pitempaan, mutta sairaalassa on muutenkin jo niin paljon tyontekijoita ja niin vahan koaloja, etta toita ei riitaisi paivassa kuin ehka pariksi tunniksi. Niinpa kysyin sairaalan yhteydessa toimivasta matkamuistokioskista, paasisinko tyossaoppimaan joksikin aikaa kioskin puolelle. Sainkin siis kioskin pitajalta luvan tulla kioskiin toihin melkeimpa milloin vain haluan ja erityisesti saan tyoskennella kioskissa joka maanantain ja lauantain. Kioskissa ollessani saan myos aina uusien vierailijoiden saapuessa opastaa heita hieman ja kertoa sairaalan koaloista sen minka tiedan, ja minahan tunnen jokaisen koalan erittain hyvin kahden viikon kokemuksen perusteella. Ja aina tarpeen tullen tyoskentelen myos hieman sairaalan puolella, jos muut tyontekijat tarvitsevat hyvaa kokemustani muutamien koalojen hoidoissa :)