Koalat tutuiksi

Kaksi viikkoa Koala Sairaalassa takana ja kaikki koalat ovat jo tulleet tutuiksi, vaikka talla hetkella sairaalassa ei ole kuin kymmenkunta koalaa ja ylensa melko sama maara tyontekijoita. Niinpa tyot on yleensa tehty erittain nopeasti. Kahdessa viikossa sairaalan potilaat ovat vahentyneet neljallalla, joista onneksi kolme toivotulla tavalla. Yleensa sairaalan koalat siis vapautetaan takaisin asuinalueelleen, mista ne on loydetty, mutta joskus voi tapahtua jotakin taysin odottamatonta.
   Viikko sitten sain viela tehda lampohoidon ihastuttavalle Kath-koalalle, joka nautti hierovasta lampohoidosta todella paljon, silla se oli aina todella rentoutunut ja se mutusti aina tyytyvaisena eukalyptuksen lehtia hoidon aijan. Vain Kathin jalka oli huonossa kunnossa eika siina ollut huomattavissa mitaan parantumisen merkkeja, mutta koko muu koala oli taysin kunnossa. Yhtena aamuna kuitenkin kun tulin toihin ja olin tapani mukaan aloittamassa Kathin jokapaivaista hoitoa, koin jarkytyksen, kun se tuotiin paikalle. Sen tila oli yhdessa ainoassa yossa pahentunut kasittamattoman paljon, silla viela edellisena paivana se oli ollut taysin kunnossa (jalkaa tietysti lukuunottamatta). Kath oli laihtunut yon aikana niin paljon, etta sen selkaranka nakyi erittain selvasti, eika laihtumiselle loytynyt muuta syyta kuin syomattomyys. Kathilla ei ollut energiaa pitaa itseaan pystyssa tai edes reagoida kosketukseen, mutta se oli kuitenkin elossa, vaikkakin jatko ei nayttanyt todennakoiselta. Soitimme valittomasti elainlaakarille ja niinpa otimme Kathin mukaamme ja ajoimme elainlaakarin luo ja olin viela siina vaiheessa toiveikas siita, etta laakarit loytaisivat vian ja osaisivat parantaa sen. Mukanani ollut sen paivan vastaava tyontekija kuitenkin tiesi, etta tallaisessa tilanteessa mitaan ei olisi enaa tehtavissa ja niinpa menimme elainlaakarin vastaanotolle vain saadaksemme Kathille viimeisen pistoksen. Olin kuitenkin tietoinen, etta tietenkin sairaalassa tallaisia tilanteita tapahtuu vaistamatta ja niinpa ymmarsin tilanteen taysin ja onneksi Kathin ei tarvinnut karsia kipua lahes ollenkaan, lukuunottamatta viimeista 15 minuuttiaan, jolloin tiesimme, etta mitaan ei ollut tehtavissa. Kath oli saanut viettaa pitkan ja hyvan elaman ja sen viimeiset pari kuukauttaan hellassa, viiden tahden kohtelussa Koala Sairaalassa.

Kath nautti olostaan Koala Sairaalassa ja samoin tyontekijat ajasta hanen kanssaan

Nuo kolme neljasta koalasta onnekkaampaa kokivat iloisemman paatoksen sairaalassa oloonsa, silla he paasivat takaisin omille asuinalueilleen terveina ja taytin valmiina palaamaan luontoon. Sen huomaa koalojen kaytoksesta sairaalassa, kun he ovat valmiita palaamaan takaisin omaan luonnolliseen elinymparistoonsa, silla ne alkavat vaania aitauksensa porttia ja tilaisuutta karata aitauksesta aina kun tyontekijat avaavat aitauksen portin. Ja mika onkaan sen mukavampaa kuin paasta vapauttamaan terve koala takaisin kotiin ja nahda sen ilo. Olen siis ollut vapauttamassa kolme koalaa ja jokainen niista on ollut erilainen ja omalla tavallaan taydellinen.

   Ensimmaisena vapautuksen koki ihastuttava Cookie-koala, joka kiipesi automaattisesti haluttuun puuhun ja innokkaasti kapusi yha ylemmas ja ylemmas puuta rasittuneena pitkan automatkan jalkeen. Mutta mika olisikaan parempaa kuin paasta kiipeamaan isoon eukalyptuspuuhun sairaalassa olon jalkeen :D

   Toinen vapautuksen kokenut koala oli nimelataan Crish, joka oli itse asiassa tytto, ja jota oli purrut koira toiseen takajalkaan. Crish oli vapautuksesta niin innoissaan, etta heti kantokopan katon avauduttua se hyppasi maahan ja juoksi viereiseen puuhun niin nopeasti kuin jaloistaan paasi. Hanen valitsemansa puu ei kuitenkaan ollut paras mahdollinen, silla sen kuori oli todella pehmea ja koalan ote lipsui sen kiivetessa ylemman. Crish putosi maahan parin metrin kiipeyksen jalkeen, mutta ei onneksi satuttanut itseaan, ja jatkoi kiipeamistaan samaiseen puuhun. Han loysi hyvan pitavamman oksan ja niinpa me jatimme hanet sinne jatkamaan matkaansa isoon viereiseen metsaan taynna eukalyptuspuita.

   Kolmas koala nimeltaan Ken koki vapautuksensa tanaan ja han jos kuka oli taysin valmis vapautukseen. Ken oli jo parin viikon ajan vaaninut aina mahdollisuutta karata aitauksestaan ja han kiipeili parin viime paivan ajan aitauksensa verkoissa ja hyppi sinne tanne aina nukkumisen ja syomisen valissa. Niinpa totesimme, etta nyt on hanen aikansa tulla vapautetuksi ja hanesta jos jostakin odotin nopeaa juoksua heti kantokopan katon avauduttua. Han kuitenkin yllatti meidat taysin, kun paastimme hanet vapaaksi, silla han tutkaili hetken ymparilleen ennen kuin lahti rauhallisesti kavelemaan lahimpaan puuhun. Koko vapautuksen ajan han oli taysin rauhallinen ja hidasliikkeinen, joka oli taysin odottamatonta normaaliin energisyyteensa verrattuna. Han kiipesi rauhallisesti puuhun ja jai yhdelle oksalle tutkailemaan hammastyksissaan uutta asuinymparistoaan. Oli mukava nahda hanen rauhallisuutensa ja tyytyvaisyytensa, silla tiesimme, etta se oli rauhallinen paikka hanelle asua ja me toivomme, etteivat hanen tai muidenkaan vapautettujen koalojen enaa tarvitsisi palata sairaalan hoitoon.

Kaksi viikkoani sairaalan puolella ovat siis ohi, vaikka alunperin minun piti tyoskennella sairaalassa kuusi viikkoa, mutta tyonantajani kasitti jotakin vaarin ja antoi minulle vain kaksi viikkoa. Kysyin, saisinko jatkaa hieman pitempaan, mutta sairaalassa on muutenkin jo niin paljon tyontekijoita ja niin vahan koaloja, etta toita ei riitaisi paivassa kuin ehka pariksi tunniksi. Niinpa kysyin sairaalan yhteydessa toimivasta matkamuistokioskista, paasisinko tyossaoppimaan joksikin aikaa kioskin puolelle. Sainkin siis kioskin pitajalta luvan tulla kioskiin toihin melkeimpa milloin vain haluan ja erityisesti saan tyoskennella kioskissa joka maanantain ja lauantain. Kioskissa ollessani saan myos aina uusien vierailijoiden saapuessa opastaa heita hieman ja kertoa sairaalan koaloista sen minka tiedan, ja minahan tunnen jokaisen koalan erittain hyvin kahden viikon kokemuksen perusteella. Ja aina tarpeen tullen tyoskentelen myos hieman sairaalan puolella, jos muut tyontekijat tarvitsevat hyvaa kokemustani muutamien koalojen hoidoissa :)

Ensimmaiset paivat koalojen parissa

Tyoskentely Koala Sairaalassa kuulostaa aivan ihanalta, mutta kuvitelmilla ei paase lahellekaan sita ihanuutta, minka mina olen paassyt kokemaan jo kahtena ensimmaisena tyopaivanani! En olisi ikina kuvitellut paasevani tekemaan niin luottamuksellisia ja ihastuttavia tehtavia, joita paasin tekemaan jo ensimmaisena paivanani ja itse asiassa aivan ensimmaisena tehtavanani koko tyoskentelyni aikana.

   Aloitin siis tyoskentelyni Koala Sairaalassa maanantaina ja jo nyt kaikki huimat kaksi paivaa, jotka olen ollut sairaalassa, tuntuvat epatodellisilta. Aamulla kahdeksalta kaikki sen aamun tyontekijat (jotka ovat kaikki siis vapaaehtoistyontekijoita) kokoontuivat oleskeluhuoneeseen tyotehtavien jakoa varten. Ensimmaisena tehtavana joka aamu koaloille vaihdetaan tuoreet eukalyptuksen lehdet vanhojen tilalla ja  puhdistetaan paallisin puolin niiden aitaukset. Paasin tutustumaan lehtien vaihtoon ja koko sairaalan toimintaan pitkaaikaisen tyontekijan kanssa, joka naytti minulle ensimmaiseksi Cookie-koalan aitauksen aamutoimet. Opastajani ruokki ensimmaiseksi Cookieta erityisella soijamaitosekoituksella pienella pipetilla ja mina tietenkin katsoin haltioituneena vieresta, kun tuo suloinen koala maiskutteli kieltaan lipoen omaa herkkujuomaansa. Hetken kuluttua opastajani kysyi minulta, haluaisinko mina ruokkia Cookieta... Ai etta haluanko!!?? Ja viela ensimmaisena tehtavanani koko paivana. Siina sitten Cookie maiskutteli tyytyvaisena juomaansa ja kun yksi pipetillinen loppui, etsi se kapalillaan jo seuraavaa. Voiko suloisempaa enaa olla. Ruokinnan jalkeen vaihdoimme Cookielle tuoreat uudet lehdet ja niin tehdaan jokaiselle sairaalassa olevalle koalalle, koska ne kaipaavat tuoreita ja kosteita lehtia joka paiva.

   Seuraavaksi paasin seuraamaan sairaalan sisatiloissa erityishoidossa olevien koalojen rokottamista ja punnitsemista. Siirrellessaan koaloja punnitukseen, operaatioihin tai muihin hoitoihin tyontekijat eivat vain kanna koaloja sylissaan paikasta toiseen, vaan niiden ymparille laitetaan pussi, jolloin koalaan ei tarvitse koskea juuri ollenkaan. Koaloja ei kasitella ollenkaan, lukuunottamatta operaatioita ja hoitoja, jotteivat ne totu ihmisiin, silla ne pyritaan palauttamaan takaisin luontoon niiden parannuttua. Jotkut koalat ovat kuitenkin niin huonossa kunnossa, etta niita ei voida koskaan palauttaa takaisin luontoon, vaan ne pysyvat sairaalan hoidossa koko elamansa.

   Sain myos auttaa ranskalaista elainlaakariopiskelijaa antamaan jalkavikaiselle koalalle lampohoitoa. Kyseinen koala ei pysty liikuttamaan toista jalkaansa ollenkaan ja niinpa sille annetaan kahdesti paivassa lampohoitoa, jotta sen lihakset kehittyisivat. Parisen viikkoa sitten kuvasin ulkopuolisena vieraana eraan hoitajan tekemassa samaista lampohoitoa ja ajattelin etta ehka hyvalla tuurilla paasisin tekemaan tuota hoitoa tyoskentelyni loppuvaiheessa, mutta en ikina kuvitellut, etta paasisin tekemaan sita jo ensimmaisena tyopaivanani.

Tanaan pyorailin aamulla kahdeksaksi Koala Sairaalaan valmiina toiseen tyopaivaani ihastuttavien koalojen ja uusien tyontekijoiden parissa, silla joka paiva sairaalassa on eri tyontekijat, koska vapaaehtoisia tyontekijoita on niin paljon ja useimmat heista tekevat tyovuoronsa vain kerran viikossa. Ensimmaiseksi aamulla vaihdoimme taas koaloille uudet lehdet ja siivosimme nopeasti niiden aitaukset ja sen jalkeen siirryimme tekemaan saman erityishoidossa oleville koaloille sisatiloissa. Erityishoidossa olevilla koaloilla on aina jokin vakavampi sairaus tai vamma, jonka takia ne pidetaan sisatiloissa omissa huoneissaan, jotta ne saavat parhaan mahdollisen hoidon.

   Kuulin tyontekijoiden puhuvan jotakin kuvausryhman tulosta ja etta he tulisivat kuvaamaan sairaalan toimintaa televisiomainokseen. Tietenkin oletin, etta he kuvaisivat sairaalan johtajaa tekemassa operaatiota koalalle, mutta enpa osannut arvata, mita tulisikaan tapahtumaan... Kuvausryhman saapuessa olin seuraamassa tutun koalan lampohoitoa ja kuvaajat alkoivat kuvata koalan hoitoa. Ranskalainen elainlaakariopiskelija teki koalalle lampohoitoa ja samalla toinen tyontekija syotti koalalle tuoreita eukalyptuksen lehtia. Lehtien syottaja kysyi yhtakkia minulta, haluaisinko mina syottaa koalalle lehtia. Ajattelin hetken, etta voiko han olla tosissaan, kun vieressa kuvaa koko ajan kuvausryhma koalan hoitoa, joten jos mina ruokkisin sita, niin paatyisin myos nauhalle. Eihan sellaiseen tarjoukseen voi sanoa kuin "Yes, I would like to" ja yrittaa samalla peitella sanoinkuvaamatonta innostustaan.

   Lampohoidon jalkeen hoitopoydalle tuotiin eri koala, jolle tehtaisiin ultraaanikuvaus sen sisaelimiin, kuvausryhman yha ollessa paikalla. Katsoin taas sivusta (kuvausalueen ulkopuolelta), kun koala nukutettiin ja sita alettiin tutkia ultraaanitutkalla. Sairaalan johtaja teki ultraaanikuvausta ja toinen nainen piti koalan hengitysmaskia koalan kasvoilla ja varmisti, etta koala hengittaa normaalisti koko operaation aikana. Sitten kyseinen nainen pyysi minua pitelemaan maskia koalan kasvoilla ja siina vaiheessa minusta tuntui, etta olisinko mina tuolloin vastuussa koalan hengittamisesta ja kaiken lisaksi kuvausryhma kuvaisi joka ikista liikettani (ja mahdollista virhettani). Kysymyksesta ja minulle tarjotusta vastuusta hammastyneena kesti pienen hetken, ennen kuin pystyin vastaamaan. Nainen naytti minulle, miten maskia pitaa pitaa ja miten varmistaa koalan hengitysteiden olevan auki. Tarkastin vahan valia, liikkuiko koalan rintakeha viela, silla pelko sen hengityksen pysahtymisesta oli valtava. Kaikeksi onneksi onnistuin pitamaan koalan hengissa ja toivottavasti jannitykseni ei valittynyt kameraan, silla yritin tietenkin pysya niin tyynena kuin mahdollista.

   Lopuksi kuvausryhma pyysi kaikkia paikalla olevia hoitajia keraantymaan operointipoydan aareen (meita oli kaikkiaan n. kuusi). Keskella poytaa oli kuvaajien kamera, joka kuvasi meita hoitajia kuin koalan nakokulmasta. Niinpa meidan piti nayttaa kuin olisimme tekemassa operaatiota koalalle ja meidan piti nayttaa erittain vakavilta. Kaikista upein asia oli, etta mainos ei tule maksamaan sairaalalle mitaan! Sairaala ei edes kuluttaisi rahojaan kalliin mainoksen tekemiseen, koska kaikki raha sairaalan toimintaan tulee lahjoituksista ja kaikki raha menee koalojen hoitoon, silla kaikki tyontekijat ovat tosiaankin vapaaehtoistyontekijoita.

   Yritin kysella muilta tyontekijoilta, milloin mahdollinen mainos tulisi televisioon, mutta heilla ei ollut mitaan kasitysta. Tuntuu vielakin aivan uskomattomalta, etta toisena tyopaivana saan olla osana niin tarkeaa tapahtumaa ja tulen olemaan viela Koala Sairaalan televisiomainoksessakin, milloin ikina se tuleekaan ilmestymaan! En ikina osannut kuvitella, etta tyoskentely Koala Sairaalassa voisi olla tallaista, no ei varmasti kukaan muukaan. Niin etta melkeimpa voisi sanoa, etta takana on "Just  another day at the office" :D

Unelma-ostos

Yhtena paivana lahdimme aidin kanssa ostamaan jaateloa silla valin, kun John oli nukkumassa. Emme ehtineet kulkea 200 metria edemmas, kun huomasin tien varressa polkupyoran, jonka ohi ei voinut vain kavella. Uutuuttaan hohtavan mintunvihrean pyoran edessa oli pahvikyltti, jossa luki "on sale $160" ja sen enempaa miettimatta menimme koputtamaan omistajan oveen ja kysymaan, oliko hinta todellakin vain 160 dollaria (eli n. 140 euroa). Vastauksen saatuamme ja pienen koeajokierroksen jalkeen pyysimme omistajaa odottamaan muutaman minuutin ja poistamaan myyntilapun. Niinpa kaannyimme takaisin hakeaksemme rahat ja palasimme niiden kanssa tyytyvaisen omistajan luo. Han oli nimittain edellisena paivana laittanut pyoran myyntiin ja han oli saanut sen vasta puoli vuotta sitten. Nyt minun ei siis enaa tarvitse huolehtia, miten paasisin Koala Sairaalaan, jonne matkaa on juuri sopivasti vain 8 km. Seuraavana vaiheena olikin sitten ostaa kypara, koska ilman sita, poliisi voi antaa huomautuksen tai sakon tai pahimmillaan vieda koko pyoran.
   Johnilla oli tapaaminen pienessa rantakaupungissa, joka on tunnettu loistavasta surffausrannoistaan. Tapaamisen ajaksi mina ja aiti paatimme jaada rannalle istumaan ja ottamaan aurinkoa. Surffaajia tuli koko ajan vain lisaa ja heidan osaamistaan oli upeaa katsella. Auringon heijastusta vasten heista ei nakynyt kuin mustat hahmot eika heidan taitojaan voinut kuin ihailla. Tunnin sita seurattuani osaan jo teoriassa surffata, mutta ehka se onkin sitten eri asia nousta oikeasti laudan paalle ison aallon osuessa kohdalle...
   Aiti suuntasi torstaina matkansa Brisbaneen viikoksi nuoruudenystavansa luo, jota han ei ole nahnyt 30 vuoteen. Niinpa mina ja John olemme kayneet kalastamassa merella, mutta emme saaneet kuin yhden pienen piikikkaan kalan. Jonakin paivana menemme merelle pyydystamaan pitkia rantamatoja (vahintaan 1 metrin mittaisia) ja saapa nahda, vielako taito on tallella.