Surffausta, aurinkoa ja tuoreita hedelmia!

Paivat sen kuin paranevat, kun aurinko paistaa paiva paivalta lampimammin, ja sehan ei minua haittaa ollenkaan. Auringossa lampomittari nayttaa parhaimmillaan jopa 44 astetta ja varjossakin lampotila voi yltaa jopa 34 asteeseen ja aurinko totta vie on tehokas, ehka hieman liiaksikin... Poltin yhtena pilvisena paivana olkapaani autossa liikenneruuhkassa istuessa 1,5 tuntia ja aurinko muka paistoi koko tuon ajan pilvien lapi minun toiseen olkapaahani enka tietenkaan ollut laittanut kyseisena paivana aurinkorasvaa, kun pilvista oli tosiaan luvattu koko paivaksi ja sitahan se olikin. No opinpahan ainakin, etta aurinkorasvaa tulee laittaa joka ihinen paiva huolimatta pilvisyydesta :D Mutta yksi palanut olkapaa ei minun menoani kuitenkaan hidasta...

Poikkesimme katsomaan kenguruita pari paivaa sitten yhdelle piknik-alueelle, silla sielta niita pystyy loytamaan aivan varmasti ja siellahan ne taas olivat tutussa paikassa mutustamassa ruohoa. Ne eivat tunnu piittaavan ymparilla retkeilevista ihmisista yhtaan, mutta valppaita ne silti ovat. Jos niita lahestyy samalla tuijottaen niita suoraan silmiin, ne katsovat sinua koko ajan silmat suurina ja korvat pystyssa, mutta katsomatta niihin ollenkaan, pystyy niiden ohi kavelemaan jopa parin metrin paasta. Maassa istuen niita rauhassa kuvaten ne eivat olleet huomaavinaankaan ja liikkuivat jopa lahemmaksi vain parin metrin paahan. Samalla rannalla olevat kalliot olivat yksinkertaisesti liian houkuttelevia ja niinpa siina ei voinut muuta kuin kiiveta katsomaan upeita nakoaloja.

Paasin taas eilen pitkasta aikaa pyydystamaan pienia katkarapuja siihen tarkoitetulla pumpulla ja iso saalis odottaa huomista kalastusreissua joelle. Paasin myos kalastamaan tanaan merelle ja sainkin kuin sainkin kaksi kalaa vaikkakin ne olivat liian pienia syotaviksi ja niinpa paastin ne takaisin mereen. Tulipahan huomattua, etta taidot eivat olleet ruostuneet vaikka niin luulinkin.

Taidot eivat myoskaan olleet ruostuneet surffauksen suhteen! Olin nimittain eilen vihdoinkin surffaamassa ja se oli jopa hauskempaa kuin muistinkaan. Kesalla opitut taidot eivat olleet unohtuneet ja niinpa paasin heti surffaamaan eika minun tarvinnut kuluttaa puolta tuntia tekniikan opettelemiseen. Ja heti ensimmaisen aallon kohdalla onnistuin nousemaan seisomaan, mutta tasapainon pitaminen olikin sitten asia erikseen :D Oli aivan mahtava fiilis, kun pystyi nappaamaan aallon aivan itse ilman surffiopettajien apua ja vielapa nousemaan seisomaan laudan paalle. Tietenkin monet kerrat tuli kaaduttua ja epaonnistuttua, mutta onneksi aalotja tuli aina seuraavia. Aallot olivatkin aivan valtavia, varmasti parimetrisia ja ison kaksimetrisen surffilaudan kanssa aaltojen yli paaseminen syvemmalle veteen olikin jo suuri haaste sinaansa. Isojen aaltojen ansiosta myos surffaus oli entista huikeampaa kun onnistui paasemaan kahden metrin korkeuteen ison aallon harjan paalle. Seuraavana paivana tiesikin sitten, etta edellisena paivana oli tehty jotakin hieman erilaista ja lihaksia rasittavaa. Ehka vensi viikolla sitten lihakset ovat taas surffauskunnossa ja paasen taas laudan paalle ja kokemaan uskomattoman onnistumisen tunteen pystyessa pitamaan tasapainon aallon kuljettaessa eteenpain.

Joulun aikaa

Koala Sairaalan vaki sai eilen yllattya iloisesti minut nahdessaan eivatka he voineet uskoa silmiaan. Uusia koaloja oli tullut lisaa, mutta muutamat "vakioasiakkaat" olivat kuitenkin omilla paikoillaan. Sairaalan vitsiniekka "Peter" oli tosin pettynyt, silla en ollut tuonut mitaan herkkuja mukanani muille tyontekijoille yhteiseen teehetkeen, joten niinpa lupasin hanelle tulla uudestaan tanaan, ja talla kertaa herkkujen kanssa :D Niinpa tein eilen illalla ison kasan banaanipannukakkuja ja vein ne tanaan mukanani Sairaalan vaelle syotavaksi ja nehan menivat kuin kuumille kiville. Paasin heti toihin aamutuimaan tutun koalan, "Barryn", pariin ja olin iloisesti yllattynyt, etta han oli viela siella, silla han on Sairaalan vanhin potilas. Han ei ollut niin iloinen minun nakemisestani, silla han rupesi murisemaan minulle heti, kun astuin hanen aitaukseesna, mutta niinhan hanella on aina tapana tehda kaikille muillekin. Muriseva herra antoi minun kuitenkin jatkaa aitauksensa aamuvalmisteluja ja saatuaan uusia eukalyptuksen lehtia, hanella oli jotakin paljon makeampaa mietittavaa kuin muriseminen minulle. Aitauksien siivouksen ja eukalyptuslehtien leikkauksen lomassa juttelin muiden tyontekijaystavieni kanssa mm. Suomen ihanasta saasta ja suunnitelmistani loppulomalleni.


Pari paivaa sitten kavimme Johnin kanssa ostamassa minulle joululahjaksi bodyboardin, eli hieman kuin minikokoisen surffilaudan, jonka paalla maataan ja yritetaan ratsastaa aalloilla. Joululahjanhan sen oli tarkoitus olla, mutta olihan sita nyt pakko testata etukateen. Parina paivana olen jo totutellut sen kayttamiseen ja helpotuksekseni silla surffaaminen oli paljon helpompaa kuin oikealla surffilaudalla. Huomen aamulla aion kokeilla laudan mukana hankittu uimarapyloita viereisessa joessa, jossa aallot eivat ole yhta suuria kuin meressa. Ehka otan jopa snorkkelin mukaani upeiden kalojen varalta...

Olin pitkaan odottanut madostamaan paasemista :D Ei ehka jokaisen mielessa ensimmaisena, mutta minullapa on ja paasin vihdoinkin tekemaan sita. Madostus tarkoittaa siis meren rannalla vedenrajassa hiekan alla olevien parhaillaan 1,5 metrin pituisten matojen pyydystamista. Aluksi taidot olivat hieman ruosteessa, mutta hetken yrityksen jalkeen ne palautuivat takaisin, vaikka en saanutkaan yhtaan saalista, jo matojen pelkka bongaaminen hiekan alta puhumattakaan niiden pyydystamisesta on jo saavutus sinaansa. Mutta ainakin sain nauttia upeasta auringosta ja valkoisesta hiekkarannasta.

Tana iltana, paivaa ennen joulun juhlimista taalla Australiassa (jossa juhlitaan joulua siis vasta 25. paiva), Johnin ulko-oveen koputettiin melko myohaan illalla ja mietimme Johnin kanssa, kuka se voisi olla ja menimme avaamaan oven. Siella odotti seitseman 5-14 vuotiasta lasta ja he pyysivat saada laulaa joululaulun. Kukaan joka on koskaan katsonut amerikkalaisia jouluelokuvia tietaa ovelta ovelle laulavat kuorot "Christmas Carols", jotka laulavat joululauluja ihmisten jouluiloksi. Tama pieni ryhma lapsia aloitti innolla laulamaan Petteri Punakuonoa englanniksi ja vielapa itse keksimillaan sanoituksilla. He olivat tehneet laulusta hauskan omanlaisensa aivan mahtavan version ja he kaiken lisaksi elaytyivat laulamiseen hellyttavasti ja heista nuorin poika jopa tanssi innokkaasti muiden laulaessa, silla han ei itse muistanut sanoja :) Mietin, etta tallaista ei voisi koskaan odottaa tapahtuvan Suomessa etenkaan, kun nelja seitsemasta lapsesta oli poikia! Miten hyvan mielen se toikaan ja se jos joku toi joulun tunteen pintaan. Huomenna on sitten luvassa lahjojen avausta heti aamusta ja jouluherkkujen syomista ja kuusikin on jo koristeltu pari paivaa sitten. Ainoana erona onkin, etta jouluna voi laittaa shortsit ja topin paalle ja menna uimaan rannalle ja ottaa vaikka aurinkoa +30 asteen helteessa :)

Oikein hyvaa ja lamminta joulua kaikille <3

"Kotona" taas

Vihdoinkin "kotona" taas ja paiva on ollut aivan mahtava illan pienesta sateesta huolimatta. Sydnin lentokentalla aurinko pilkahti esiin aivan pieneksi hetkeksi, kun kavelin lentokoneeseen, joka vei minut Port Macquarieen. Sita ilon maaraa ei voi sanoin kuvata. Miten voikaan olla niin taivaallista ja kummallista tuntea auringon valon lammittavan! No siina ei ihan viela rusketusta ehtinyt ottaa minuutissa, mutta sentaan sain nauttia hetken auringosta, vaikka loppu paiva olikin pilvinen. Lentokoneessa jalkaani osui pieni auringonsade ikkunasta ja lammittelin siina kattani kaiken mahdollisen ajan. Jaa etta jotenkin puute auringosta vai?
Sydniin saavuttuani yovyin yon hotellissa, silla seuraavana aamuna lahtikin sitten ylla mainittu lento Port Macquarieen. Sydnissa matkalla hotelliin kavelin hotellin viereisen puiston lapi ruokkimassa hieman opossumeja vaikka loysinkin niita vain kolme. Yhdella, jota ruokin, oli pieni poikanenkin mahassaan pussissa ja pystyin nakemaan vain sen pienen kippuraisen mustan hannan :D Ulkona oli tuolloin klo 22.00 noin 21 astetta lamminta ja oli aivan uskomatonta pystya kavelemaan ulkona toppi paalla tuntematta yhtaan kylmaa! Myos ihana ilmankosteus oli kasin kosketeltavissa ja pystyin oikein tuntemaan kuinka iho nautti tuosta kosteudesta Suomen kuivan talven jalkeen.

John haki minut Portin lentokentalta ja ennen hanen kotiinsa menoa kavimme kaupassa ostamassa mangoja! Muistelin kuinka olin juuri ennen tanne lahtoani kotona syonyt aidin kanssa ostamaamme "suomalaista" mangoa ja olikin osunut kohdalle harvinaisen hyva yksilo. Sanoinkin aidille, etta tuo mango oli erittain lahella Australialaisten mangojen makua. Ensimmaisen mangoni talla matkalla syotyani ajattelin, etta vaikka "suomalaiset" mangot olisivat kuinka hyvia tahansa, ne eivat ylla lahellekaan Autralialaisia mangoja... Kaupassa olin juuri kerannyt koriin pari aivan herkullista mangoa kunnes huomasin pahvilaatikot taynna mangoja! Siina oli muilla shoppailijoilla hymyssa pidattamista, kun mina kuljen ympari kauppaa laatikollinen mangoja sylissani levea hymy koko ajan kasvoilla.Pitaisi ainakin hetkeksi riittaa syomista 16 mangossa, mutta se tuskin tulee olemaan ongelma :D

Ilollani ei ollut loppua, kun mieleeni tulvahtivat muistot toinen toistensa jalkeen, milloin ne tulivat tutuista maisemista ja milloin pelkista tutuista tuoksuista. En ole ikina viela kokenut samanlaista valtavaa onnellisuuden tunnetta kuin siina kottin ajellessa tuttuja kujia pitkin, kun todella ymmartaa, etta on taas Australiassa (ja autossa istuessa parjaa ihanasti topilla ja pystyy tuntemaan ihollaan sen ihanan ilmankosteuden).

Huomista odotellessa, viela ei ole tiedossa mita se tuo tullessaan...

Taas vaihteeksi Suomessa

Viimeiset pari viikkoa Australiassa suhahtivat kuin siivillä kuten koko kaksi kuukautta siellä. Mutta kyllä taas mahtui kokemuksia koko matkaan jokaikiselle päivälle. Surffikoulu oli yksi pahaimpia kokemuksiani parin muun ohella ja varmasti seuraavallakin kerralla kokeilen uudestaan ja ehkä silloin onnistun pysymään hieman enemmän vedenpinnan yläpuolella :D En olisi ikinä kuvitellut sitä niin vaikeaksi ja uuvuttavaksi, mutta en myöskään niin hauskaksi ja siitä kertoi leveä hymy koko surffauksen ajan ja aivan varmati myös veden alla.  Hieman vain nyrjäytin ranteeni, mutta se meni parin päivän päästä ohi ja jalkaankin tuli melko iso mustelma, mutta kyllä se kaikki oli sen arvoista ja seuraavalla kerralla olen jo paljon kokeneempi.

Reissun loppuun mahtui myös epäonneakin...

Olimme Johnin kanssa kävelyllä jyrkällä vuoren rinteellä ja olimme menossa katsomaan yhtä upeaa luolaa rinteen alla olevalla pienellä rannalla. Rannalle piti kuitenkin laskeutua jyrkkää rinnettä ja juuri ennen kuin olimme ehtineet alas John liukastui ja mursi nilkkansa todella pahasti. Mikän muu paikka ei onneksi sattunut, mutta koko jalkaterä oli kääntynyt 90 astetta täysin sivusuuntaan. Olin tietenkin aivan kauhuissani ja John soitti heti hätänumeroon, sillä hän oli onneksi tajuissaan koko ajan. Aluksi minä yritin puhua, mutta kun en osannut selittää, missa olimme niin John selitti sijaintimme niin hyvin kuin pystyi, vaikka kivut olivatkin valtavat. Odotimme apua n. puoli tuntia kunnes ensimmäiset ensiapumiehet saapuivat paikalle. He antoivat Johnille todella paljon rauhoittavia ja koko ajan tuli vain lisää miehiä ja lopulta helikopterikin. Lopulta paikalla oli yhteensä 13 miestä pari poliisia mukaan lukien.

   Tunnin kestäneen valmistelun ja ylöshinauksen jälkeen John lennätettiin sairaalaan ja minä sain tulla helikopteriin mukaan, sainpahan kokea aivan uskomattoman upean helikopteriajelun (jotain hyvää sentään siinäkin, jos niin voi sanoa). Lensimme lentokentälle ja sieltä ambulanssilla sairaalaan ja 1,5 tunnin odotushuoneessa istumisen jälkeen pääsin vihdoin näkemään, missä tilassa John oli. Hän oli niin rauhoittavissa aineissa, etta hän nukahti joka puolisen minuutti, kun lääkärit yrittivät selittää hänelle, mitä hänelle tehtäisiin. Lopulta hänet vietiin leikkaussaliin ja minä menin kotiin nukkumaan, mutta eihän siitä nukkumisesta tullut mitään ensimmäiseen tuntiin ja koko yö oli muutenkin levoton päivän tapahtumien pyöriessä mielessä.
   Leikkaus ja toipuminen lähtivät hyvin käyntiin ja John pääsi asumaan siskonsa luo Brisbaneen ja asuu siellä ainakin seuraavan kuukauden, ennen kuin hän voi laittaa edes vähän painoa kipeälle jalalleen. Sen jälkeen hän voi palata kotiinsa asumaan omin voimin.

Lähtöpäivä lähestyi uhkaavasti ja päätin, että on helpointa lentää Port Macquarieta suoraan Sydneyyn ja olla sitten valmiiksi jo lentokentällä kuin matkustaa Sydneyyn bussilla tai junalla. Sydneysta matka jatkui sitten Singaporeen ja siellä lentokentällä tuntui kuin olisin istunut bussia odottamassa, niin normaalilta se lentokentällä oleminen tuntui, vaikka kyseessä olikin vasta toinen ulkomaanmatkani yksin. Tuntui kuin olisin tehnyt sitä koko ikäni ja lähtöporttien tsekkaus, lentokentällä seikkailu ja lentokoneiden vaihto olivat kuin arkipäivää.

   Pitihän tänne Suomeen taas vähäksi aikaa poiketa tuon koulun takia, mutta enää vain vuosi opintoja jäjellä niin sitten koittaa tälle tytölle vapaus. Useimmat ihmiset kysyvät, että lähdenkö jonnekin muualle tämän koulun jälkeen opiskelemaan., mutta ei se aina tarkoita, että vaikka on hyvä opiskelussa, niin siitä pitäisi. Mielestäni elämä on tehty elettäväksi ja nautittavaksi, niin miksi sitten pitäisi kuluttaa vähintään seuraavat kolme vuotta tämän koulun jälkeen jossakin toisessa koulussa. Tietenkin enemmällä koulutuksella olisi jonkun mukaan mahdollista päästä todennäköisemmin johtotehtäviin, mutta useimmissa tapauksissa se tarkoittaa konttoripöydän takana istumista ja jokainen, joka vähänkin tuntee minut, tietää, että olen jokseenkin käytännönläheinen ja positiivisen vauhdikas persoona.
   Minun tapauksessani koulun loppuminen tarkoittaa vapauden alkua ja minä henkilökohtaisesti nautin vapaudesta eniten matkustamalla mitä uskomattomimpiin paikkoihin ja sitähän minä totta vie aion tehdä. Voi kun voisin antaa muillekin rohkeutta ja uskoa toteuttaa unelmiaan samalla intohimolla ja pysäyttämättömyydellä kuin itse pystyn, mutta ehkäpä joku saa joskus ajatuksen "Miksen minäkin voisi?", sillä on varmasti monia, joidenkin silmissä olen se hullu pieni tyttö, joka teki, mitä halusi...

Lamminta talvea

Saa on suosinut viimeiset kaksi viikkoa, silla joka paiva on ollut n. 23 astetta ja aurinkokin on paistannut joka paiva taydelta taivaalta. Lampimimpina paivina on parjannyt ulkona jopa hihattomalla paidalla ja melkeinpa on tullut kuuma... No ei nyt sentaan kuuma minulle :D Joka ilta saamme kuitenkin sytyttaa takkaan tulen, silla oisin lampotila voi pudota jopa lahelle nollaa ja takalaisten talojen eristykset eivat ole todellakaan parhaimmasta paasta, oikeastaan koko eristyksia ei ole olemassa. Ja taallahan on siis talla hetkella talvi meneillaan ja metsapalot ovat kahden sateettoman viikon jalkeen yleisia, hieman toista kuin Suomen talvi siis. Eilen kuitenkin alkoivat hieman huonommat ilmat, silla koko eilisen ja taman paivan on satanut silloin talloin ja tuullut aivan alyttomasti. Ja eilen illalla sain jopa nauttia upeasta ukkosmyrskysta,vaikka sainkin hieman pelata talon puolesta, etta kestaako katto kaikki isot putoilevat oksat. Ainakin saimme seuraavana paivana hyvia polttopuita suoraan takapihalta.
   Polttopuut paasivat kuitenkin loppumaan viime viikolla ja niinpa menimme hakemaan lisaa Johnin hyvalta ystavalta, jonka takapihalla on iso kasa vanhoja lahonneita puhelinpylvaita. Pilkoimme siella autolastillisen uusia polttopuita ja siella hakatessamme eraan puun sisalta tuli esiin jotakin, joka naytti aluksi isolta kaarmeelta. Askeleen taaksepain astuttuani kysyin, oliko se kaarme ja ilokseni se olikin australialainen sinikielilisko. Niinp kysyin heti, voisinko ottaa sen kateen ja koska se ei ollut myrkyllinen tai muuten vaarallinen, mikaan ei estanyt minua ottamasta sita kateen. Aluksi se hieman puhisi, mutta nopeasti se rauhoittui siina minun kadella maatessaan. Se lipoi kieltaan haistellakseen ja silloin todella huomasin, etta silla todella oli taysin vaaleansininen kieli. Jopa liskon koko hammastytti minua, silla Suomessa ei koskaan nae niin suuria liskoja, silla se oli n. 30 cm pitka ranteen paksuinen ihana suomupaallysteinen myllertaja. Laitoin kuitenkin sen takaisin kotiinsa lahojen puiden keskelle ja jatkoimme puiden hakkuuta.

   Vierailimme parin kaverin kanssa Australian toiseksi suurimmalla vesiputouksella, joka oli 160 metria korkea, ja sen kylla huomasi. Aluksi ihailimme sita hetken ylhaalta pain jonka jalkeen paatimme laskeutua 641 rappusta putouksen juurelle ja silloin vasta sen todellisen suuruuden huomasi. Putous laskeutui valtavaan vuonoon, joka oli ainakin 300 metria levea ja sen molemmin puolin kasvoi upea sademetsa. Rappusten alaspain meno oli tietenkin helppoa kuin mika, mutta alas paastya ja hetken putouksen ihailun ja kuvauksen jalkeen ylospain meno tuntui pitkalta matkalta. Mutta heti kun paasi 40 askelmaa korkeammalle, matka tuntui loputtomalta... No minuutin valein pysahtymisten avulla matkan jaksoi hyvin ja sen jalkeen halusin viela menna vuonon toiselle puolelle ihailemaan putousta toisesta nakokulmasta. Jalat kiittivat seuraavana paivana kaikesta kiipeamisesta, mutta kylla se oli sen arvoista.

   Viime viikolla paatin tehda jotakin ainulaatuista seka erittain jannittavaa ja niinpa menin tunnin kestavalle extreme-ajelulle paikallisella jet-veneella. Ajelu tehtiin merella n. kahden metrin aalloissa ja niinpa ajelu oli ehdottomasti jannittavinta, mita olen koskaan kokenut. Veneen ajaja otti ilon irti aallokosta ja niinpa ison aallon kohdatessaan han ajoi suoraan aaltoa kohti ja sen reunan kohdatessaan vene putosi kaksi metria vapaapudotusta, joka tuntui mahtavasti vatsanpohjassa. Lisaksi vene teki 360 asteen tayskaannoksia veden pinnalla ja kavimme myos katsomassa viitta valasta ajelullamme. Pujottelimme karien ja kallioiden valeissa ja koko ajelu oli taytta nautintoa ja ennen kaikkea jannitysta.
   Kavimme Johnin kanssa pari kertaa kalastamassa minun tuomilla ongenkohoilla. John hieman epaili niiden tehokkuutta, mutta niiden tehokkuus yllatti hanet taysin. Mina sain ensimmaisena paivana yhden alamittaisen kalan, jonka vapautimme ja John sai nelja isoa kalaa, jotka pakastimme tulevaksi viikoksi. Seuraavana paivana John halusi menna kalastamaan uudestaan ja mina kalastin sina paivana kaksi kalaa, jotka myos laitoimme pakastimeen. Syottina kaytimme vaaleata leipaa ja kalat nayttivat rakastavan sita, silla ne soivat koko ajan, mutta vain muutama tarttui koukkuun. Joka tapauksessa saalis oli mahtava ja nuo kalat maistuvat aivan mahtavilta.
   Ennen minun tuloani Johnin luona asui suomalainen ammattikorkeakouluopiskelija Forssasta (Johanna) ja viime viikot han asui Johnin ystavien luona, joista yksi on opettaja paikallisella ylaasteella. Tuo opettaja kutsui minut ja Johannan hanen kouluunsa kertomaan asioita Suomesta opiskelijoille luokilta 7-9. Kerroimme asioita Suomen luonnosta, koulutuksesta, maantiedosta ja vastasimme kysymyksiin, joita innokkaat oppilaat kyselivat meilta. Olimme molemmat erittain yllattyneita siita, kuinka paljon oppilaat kyselivat ja kuinka kiinnostuneita he itseasiassa olivat. Kavimme Johannan kanssa neljassa eri luokassa ja vietimme myos lounastauon koulussa. Silla hetkella olimme molemmat erittain kiitollisia suomalaisesta kouluruuasta, silla sita ei yksinkertaisesti ole Australiassa. Lounastauolla oppilailla oli mahdollisuus ostaa koulun kioskista limpsoja, sipsia, piiraita, kanarullia, salaattia (ihme etta sentaan jotain terveellista) seka muuta ei niin terveellista roskaruokaa. Suurinosa oppilaista kuitenkin tuo omat evaat kotoa, mutta ne voivat olla jopa epaterveellisempia kuin roskaruoka, jota voi ostaa koulun kioskista. Ei ihme, etta suomalaiset ovat maailman parhaita opinnoissa (maailmanlaajuisten testien todisteella), silla kyllahan sita jaksaa opiskella paremmin kunnon ruuan voimalla kuin syomalla sipseja. Eihan sita suomalaisena opiskelijana usko, kuinka hyvin asiat todella ovat Suomessa, jossa opiskelu on ilmaista ja kaiken lisaksi ruoka kouluissa ja minun tapauksessani viela asuminenkin. Vasta tallaisissa paikoissa sita ymmartaa olla kiitollinen Suomen tavasta hoitaa mm. koulutukselliset asiat.

   Koala Sairaalasta menimme eraana paivana istuttamaan lisaa koalojen ruokapuita n. 20 hehtaarin alueelle, joka on aidattu, jotta asiattomat ihmiset eivat paase sisaan eivatka niin ollen koirat ja autotkaan ja niinpa se on oivallinen alue koaloille asua. Istutustiimimme koostui kahdesta miehesta ja kahdesta naisesta. Niinpa miehet tekivat mielellaan kaiken raskaan tyon, eli kaivoivat kuopat uusille puille ja hakkasivat metallipaalut maahan taimien ymparille. Niinpa minun ja tuon toisen naisen tehtavaksi jai vain suojakankaiden sitominen paaluihin ja uusien taimien kasteleminen, joten minun ei tarvinnut karsia seuraavana paivana selkakivuista kuten aikaisempina kertoina on kaynyt, kun olen itse tehnyt myos kaiken raskaan tyon. Siina istuttaessamme huomasimme viereisessa isossa puussa suloisen silmaparin katselevan meita. Se oli villi koala, joka ei ollut ollut koskaan ollut Koala Sairaalan potilas, silla jokainen sairaalasta vapautettu koala on korvamerkitty, ja tuolla terveella tyttokoalalla ei ollu korvamerkkia. Niinpa sen oli taytynyt syntya tuolla alueella, jonne muutamia koaloja on vapautettu sairaalasta. Tyokaverini paattivat antaa sille nimen ja niinpa he nimesivat sen minun mukaani. Niinpa Australiassa suu talla hetkella yksi Juuli-koala, joka elaa tyytyvaisesti turvallisella alueella, jossa silla on mahdollisuus elaa pitka ja terve elama.

Koalat tutuiksi

Kaksi viikkoa Koala Sairaalassa takana ja kaikki koalat ovat jo tulleet tutuiksi, vaikka talla hetkella sairaalassa ei ole kuin kymmenkunta koalaa ja ylensa melko sama maara tyontekijoita. Niinpa tyot on yleensa tehty erittain nopeasti. Kahdessa viikossa sairaalan potilaat ovat vahentyneet neljallalla, joista onneksi kolme toivotulla tavalla. Yleensa sairaalan koalat siis vapautetaan takaisin asuinalueelleen, mista ne on loydetty, mutta joskus voi tapahtua jotakin taysin odottamatonta.
   Viikko sitten sain viela tehda lampohoidon ihastuttavalle Kath-koalalle, joka nautti hierovasta lampohoidosta todella paljon, silla se oli aina todella rentoutunut ja se mutusti aina tyytyvaisena eukalyptuksen lehtia hoidon aijan. Vain Kathin jalka oli huonossa kunnossa eika siina ollut huomattavissa mitaan parantumisen merkkeja, mutta koko muu koala oli taysin kunnossa. Yhtena aamuna kuitenkin kun tulin toihin ja olin tapani mukaan aloittamassa Kathin jokapaivaista hoitoa, koin jarkytyksen, kun se tuotiin paikalle. Sen tila oli yhdessa ainoassa yossa pahentunut kasittamattoman paljon, silla viela edellisena paivana se oli ollut taysin kunnossa (jalkaa tietysti lukuunottamatta). Kath oli laihtunut yon aikana niin paljon, etta sen selkaranka nakyi erittain selvasti, eika laihtumiselle loytynyt muuta syyta kuin syomattomyys. Kathilla ei ollut energiaa pitaa itseaan pystyssa tai edes reagoida kosketukseen, mutta se oli kuitenkin elossa, vaikkakin jatko ei nayttanyt todennakoiselta. Soitimme valittomasti elainlaakarille ja niinpa otimme Kathin mukaamme ja ajoimme elainlaakarin luo ja olin viela siina vaiheessa toiveikas siita, etta laakarit loytaisivat vian ja osaisivat parantaa sen. Mukanani ollut sen paivan vastaava tyontekija kuitenkin tiesi, etta tallaisessa tilanteessa mitaan ei olisi enaa tehtavissa ja niinpa menimme elainlaakarin vastaanotolle vain saadaksemme Kathille viimeisen pistoksen. Olin kuitenkin tietoinen, etta tietenkin sairaalassa tallaisia tilanteita tapahtuu vaistamatta ja niinpa ymmarsin tilanteen taysin ja onneksi Kathin ei tarvinnut karsia kipua lahes ollenkaan, lukuunottamatta viimeista 15 minuuttiaan, jolloin tiesimme, etta mitaan ei ollut tehtavissa. Kath oli saanut viettaa pitkan ja hyvan elaman ja sen viimeiset pari kuukauttaan hellassa, viiden tahden kohtelussa Koala Sairaalassa.

Kath nautti olostaan Koala Sairaalassa ja samoin tyontekijat ajasta hanen kanssaan

Nuo kolme neljasta koalasta onnekkaampaa kokivat iloisemman paatoksen sairaalassa oloonsa, silla he paasivat takaisin omille asuinalueilleen terveina ja taytin valmiina palaamaan luontoon. Sen huomaa koalojen kaytoksesta sairaalassa, kun he ovat valmiita palaamaan takaisin omaan luonnolliseen elinymparistoonsa, silla ne alkavat vaania aitauksensa porttia ja tilaisuutta karata aitauksesta aina kun tyontekijat avaavat aitauksen portin. Ja mika onkaan sen mukavampaa kuin paasta vapauttamaan terve koala takaisin kotiin ja nahda sen ilo. Olen siis ollut vapauttamassa kolme koalaa ja jokainen niista on ollut erilainen ja omalla tavallaan taydellinen.

   Ensimmaisena vapautuksen koki ihastuttava Cookie-koala, joka kiipesi automaattisesti haluttuun puuhun ja innokkaasti kapusi yha ylemmas ja ylemmas puuta rasittuneena pitkan automatkan jalkeen. Mutta mika olisikaan parempaa kuin paasta kiipeamaan isoon eukalyptuspuuhun sairaalassa olon jalkeen :D

   Toinen vapautuksen kokenut koala oli nimelataan Crish, joka oli itse asiassa tytto, ja jota oli purrut koira toiseen takajalkaan. Crish oli vapautuksesta niin innoissaan, etta heti kantokopan katon avauduttua se hyppasi maahan ja juoksi viereiseen puuhun niin nopeasti kuin jaloistaan paasi. Hanen valitsemansa puu ei kuitenkaan ollut paras mahdollinen, silla sen kuori oli todella pehmea ja koalan ote lipsui sen kiivetessa ylemman. Crish putosi maahan parin metrin kiipeyksen jalkeen, mutta ei onneksi satuttanut itseaan, ja jatkoi kiipeamistaan samaiseen puuhun. Han loysi hyvan pitavamman oksan ja niinpa me jatimme hanet sinne jatkamaan matkaansa isoon viereiseen metsaan taynna eukalyptuspuita.

   Kolmas koala nimeltaan Ken koki vapautuksensa tanaan ja han jos kuka oli taysin valmis vapautukseen. Ken oli jo parin viikon ajan vaaninut aina mahdollisuutta karata aitauksestaan ja han kiipeili parin viime paivan ajan aitauksensa verkoissa ja hyppi sinne tanne aina nukkumisen ja syomisen valissa. Niinpa totesimme, etta nyt on hanen aikansa tulla vapautetuksi ja hanesta jos jostakin odotin nopeaa juoksua heti kantokopan katon avauduttua. Han kuitenkin yllatti meidat taysin, kun paastimme hanet vapaaksi, silla han tutkaili hetken ymparilleen ennen kuin lahti rauhallisesti kavelemaan lahimpaan puuhun. Koko vapautuksen ajan han oli taysin rauhallinen ja hidasliikkeinen, joka oli taysin odottamatonta normaaliin energisyyteensa verrattuna. Han kiipesi rauhallisesti puuhun ja jai yhdelle oksalle tutkailemaan hammastyksissaan uutta asuinymparistoaan. Oli mukava nahda hanen rauhallisuutensa ja tyytyvaisyytensa, silla tiesimme, etta se oli rauhallinen paikka hanelle asua ja me toivomme, etteivat hanen tai muidenkaan vapautettujen koalojen enaa tarvitsisi palata sairaalan hoitoon.

Kaksi viikkoani sairaalan puolella ovat siis ohi, vaikka alunperin minun piti tyoskennella sairaalassa kuusi viikkoa, mutta tyonantajani kasitti jotakin vaarin ja antoi minulle vain kaksi viikkoa. Kysyin, saisinko jatkaa hieman pitempaan, mutta sairaalassa on muutenkin jo niin paljon tyontekijoita ja niin vahan koaloja, etta toita ei riitaisi paivassa kuin ehka pariksi tunniksi. Niinpa kysyin sairaalan yhteydessa toimivasta matkamuistokioskista, paasisinko tyossaoppimaan joksikin aikaa kioskin puolelle. Sainkin siis kioskin pitajalta luvan tulla kioskiin toihin melkeimpa milloin vain haluan ja erityisesti saan tyoskennella kioskissa joka maanantain ja lauantain. Kioskissa ollessani saan myos aina uusien vierailijoiden saapuessa opastaa heita hieman ja kertoa sairaalan koaloista sen minka tiedan, ja minahan tunnen jokaisen koalan erittain hyvin kahden viikon kokemuksen perusteella. Ja aina tarpeen tullen tyoskentelen myos hieman sairaalan puolella, jos muut tyontekijat tarvitsevat hyvaa kokemustani muutamien koalojen hoidoissa :)

Ensimmaiset paivat koalojen parissa

Tyoskentely Koala Sairaalassa kuulostaa aivan ihanalta, mutta kuvitelmilla ei paase lahellekaan sita ihanuutta, minka mina olen paassyt kokemaan jo kahtena ensimmaisena tyopaivanani! En olisi ikina kuvitellut paasevani tekemaan niin luottamuksellisia ja ihastuttavia tehtavia, joita paasin tekemaan jo ensimmaisena paivanani ja itse asiassa aivan ensimmaisena tehtavanani koko tyoskentelyni aikana.

   Aloitin siis tyoskentelyni Koala Sairaalassa maanantaina ja jo nyt kaikki huimat kaksi paivaa, jotka olen ollut sairaalassa, tuntuvat epatodellisilta. Aamulla kahdeksalta kaikki sen aamun tyontekijat (jotka ovat kaikki siis vapaaehtoistyontekijoita) kokoontuivat oleskeluhuoneeseen tyotehtavien jakoa varten. Ensimmaisena tehtavana joka aamu koaloille vaihdetaan tuoreet eukalyptuksen lehdet vanhojen tilalla ja  puhdistetaan paallisin puolin niiden aitaukset. Paasin tutustumaan lehtien vaihtoon ja koko sairaalan toimintaan pitkaaikaisen tyontekijan kanssa, joka naytti minulle ensimmaiseksi Cookie-koalan aitauksen aamutoimet. Opastajani ruokki ensimmaiseksi Cookieta erityisella soijamaitosekoituksella pienella pipetilla ja mina tietenkin katsoin haltioituneena vieresta, kun tuo suloinen koala maiskutteli kieltaan lipoen omaa herkkujuomaansa. Hetken kuluttua opastajani kysyi minulta, haluaisinko mina ruokkia Cookieta... Ai etta haluanko!!?? Ja viela ensimmaisena tehtavanani koko paivana. Siina sitten Cookie maiskutteli tyytyvaisena juomaansa ja kun yksi pipetillinen loppui, etsi se kapalillaan jo seuraavaa. Voiko suloisempaa enaa olla. Ruokinnan jalkeen vaihdoimme Cookielle tuoreat uudet lehdet ja niin tehdaan jokaiselle sairaalassa olevalle koalalle, koska ne kaipaavat tuoreita ja kosteita lehtia joka paiva.

   Seuraavaksi paasin seuraamaan sairaalan sisatiloissa erityishoidossa olevien koalojen rokottamista ja punnitsemista. Siirrellessaan koaloja punnitukseen, operaatioihin tai muihin hoitoihin tyontekijat eivat vain kanna koaloja sylissaan paikasta toiseen, vaan niiden ymparille laitetaan pussi, jolloin koalaan ei tarvitse koskea juuri ollenkaan. Koaloja ei kasitella ollenkaan, lukuunottamatta operaatioita ja hoitoja, jotteivat ne totu ihmisiin, silla ne pyritaan palauttamaan takaisin luontoon niiden parannuttua. Jotkut koalat ovat kuitenkin niin huonossa kunnossa, etta niita ei voida koskaan palauttaa takaisin luontoon, vaan ne pysyvat sairaalan hoidossa koko elamansa.

   Sain myos auttaa ranskalaista elainlaakariopiskelijaa antamaan jalkavikaiselle koalalle lampohoitoa. Kyseinen koala ei pysty liikuttamaan toista jalkaansa ollenkaan ja niinpa sille annetaan kahdesti paivassa lampohoitoa, jotta sen lihakset kehittyisivat. Parisen viikkoa sitten kuvasin ulkopuolisena vieraana eraan hoitajan tekemassa samaista lampohoitoa ja ajattelin etta ehka hyvalla tuurilla paasisin tekemaan tuota hoitoa tyoskentelyni loppuvaiheessa, mutta en ikina kuvitellut, etta paasisin tekemaan sita jo ensimmaisena tyopaivanani.

Tanaan pyorailin aamulla kahdeksaksi Koala Sairaalaan valmiina toiseen tyopaivaani ihastuttavien koalojen ja uusien tyontekijoiden parissa, silla joka paiva sairaalassa on eri tyontekijat, koska vapaaehtoisia tyontekijoita on niin paljon ja useimmat heista tekevat tyovuoronsa vain kerran viikossa. Ensimmaiseksi aamulla vaihdoimme taas koaloille uudet lehdet ja siivosimme nopeasti niiden aitaukset ja sen jalkeen siirryimme tekemaan saman erityishoidossa oleville koaloille sisatiloissa. Erityishoidossa olevilla koaloilla on aina jokin vakavampi sairaus tai vamma, jonka takia ne pidetaan sisatiloissa omissa huoneissaan, jotta ne saavat parhaan mahdollisen hoidon.

   Kuulin tyontekijoiden puhuvan jotakin kuvausryhman tulosta ja etta he tulisivat kuvaamaan sairaalan toimintaa televisiomainokseen. Tietenkin oletin, etta he kuvaisivat sairaalan johtajaa tekemassa operaatiota koalalle, mutta enpa osannut arvata, mita tulisikaan tapahtumaan... Kuvausryhman saapuessa olin seuraamassa tutun koalan lampohoitoa ja kuvaajat alkoivat kuvata koalan hoitoa. Ranskalainen elainlaakariopiskelija teki koalalle lampohoitoa ja samalla toinen tyontekija syotti koalalle tuoreita eukalyptuksen lehtia. Lehtien syottaja kysyi yhtakkia minulta, haluaisinko mina syottaa koalalle lehtia. Ajattelin hetken, etta voiko han olla tosissaan, kun vieressa kuvaa koko ajan kuvausryhma koalan hoitoa, joten jos mina ruokkisin sita, niin paatyisin myos nauhalle. Eihan sellaiseen tarjoukseen voi sanoa kuin "Yes, I would like to" ja yrittaa samalla peitella sanoinkuvaamatonta innostustaan.

   Lampohoidon jalkeen hoitopoydalle tuotiin eri koala, jolle tehtaisiin ultraaanikuvaus sen sisaelimiin, kuvausryhman yha ollessa paikalla. Katsoin taas sivusta (kuvausalueen ulkopuolelta), kun koala nukutettiin ja sita alettiin tutkia ultraaanitutkalla. Sairaalan johtaja teki ultraaanikuvausta ja toinen nainen piti koalan hengitysmaskia koalan kasvoilla ja varmisti, etta koala hengittaa normaalisti koko operaation aikana. Sitten kyseinen nainen pyysi minua pitelemaan maskia koalan kasvoilla ja siina vaiheessa minusta tuntui, etta olisinko mina tuolloin vastuussa koalan hengittamisesta ja kaiken lisaksi kuvausryhma kuvaisi joka ikista liikettani (ja mahdollista virhettani). Kysymyksesta ja minulle tarjotusta vastuusta hammastyneena kesti pienen hetken, ennen kuin pystyin vastaamaan. Nainen naytti minulle, miten maskia pitaa pitaa ja miten varmistaa koalan hengitysteiden olevan auki. Tarkastin vahan valia, liikkuiko koalan rintakeha viela, silla pelko sen hengityksen pysahtymisesta oli valtava. Kaikeksi onneksi onnistuin pitamaan koalan hengissa ja toivottavasti jannitykseni ei valittynyt kameraan, silla yritin tietenkin pysya niin tyynena kuin mahdollista.

   Lopuksi kuvausryhma pyysi kaikkia paikalla olevia hoitajia keraantymaan operointipoydan aareen (meita oli kaikkiaan n. kuusi). Keskella poytaa oli kuvaajien kamera, joka kuvasi meita hoitajia kuin koalan nakokulmasta. Niinpa meidan piti nayttaa kuin olisimme tekemassa operaatiota koalalle ja meidan piti nayttaa erittain vakavilta. Kaikista upein asia oli, etta mainos ei tule maksamaan sairaalalle mitaan! Sairaala ei edes kuluttaisi rahojaan kalliin mainoksen tekemiseen, koska kaikki raha sairaalan toimintaan tulee lahjoituksista ja kaikki raha menee koalojen hoitoon, silla kaikki tyontekijat ovat tosiaankin vapaaehtoistyontekijoita.

   Yritin kysella muilta tyontekijoilta, milloin mahdollinen mainos tulisi televisioon, mutta heilla ei ollut mitaan kasitysta. Tuntuu vielakin aivan uskomattomalta, etta toisena tyopaivana saan olla osana niin tarkeaa tapahtumaa ja tulen olemaan viela Koala Sairaalan televisiomainoksessakin, milloin ikina se tuleekaan ilmestymaan! En ikina osannut kuvitella, etta tyoskentely Koala Sairaalassa voisi olla tallaista, no ei varmasti kukaan muukaan. Niin etta melkeimpa voisi sanoa, etta takana on "Just  another day at the office" :D

Unelma-ostos

Yhtena paivana lahdimme aidin kanssa ostamaan jaateloa silla valin, kun John oli nukkumassa. Emme ehtineet kulkea 200 metria edemmas, kun huomasin tien varressa polkupyoran, jonka ohi ei voinut vain kavella. Uutuuttaan hohtavan mintunvihrean pyoran edessa oli pahvikyltti, jossa luki "on sale $160" ja sen enempaa miettimatta menimme koputtamaan omistajan oveen ja kysymaan, oliko hinta todellakin vain 160 dollaria (eli n. 140 euroa). Vastauksen saatuamme ja pienen koeajokierroksen jalkeen pyysimme omistajaa odottamaan muutaman minuutin ja poistamaan myyntilapun. Niinpa kaannyimme takaisin hakeaksemme rahat ja palasimme niiden kanssa tyytyvaisen omistajan luo. Han oli nimittain edellisena paivana laittanut pyoran myyntiin ja han oli saanut sen vasta puoli vuotta sitten. Nyt minun ei siis enaa tarvitse huolehtia, miten paasisin Koala Sairaalaan, jonne matkaa on juuri sopivasti vain 8 km. Seuraavana vaiheena olikin sitten ostaa kypara, koska ilman sita, poliisi voi antaa huomautuksen tai sakon tai pahimmillaan vieda koko pyoran.
   Johnilla oli tapaaminen pienessa rantakaupungissa, joka on tunnettu loistavasta surffausrannoistaan. Tapaamisen ajaksi mina ja aiti paatimme jaada rannalle istumaan ja ottamaan aurinkoa. Surffaajia tuli koko ajan vain lisaa ja heidan osaamistaan oli upeaa katsella. Auringon heijastusta vasten heista ei nakynyt kuin mustat hahmot eika heidan taitojaan voinut kuin ihailla. Tunnin sita seurattuani osaan jo teoriassa surffata, mutta ehka se onkin sitten eri asia nousta oikeasti laudan paalle ison aallon osuessa kohdalle...
   Aiti suuntasi torstaina matkansa Brisbaneen viikoksi nuoruudenystavansa luo, jota han ei ole nahnyt 30 vuoteen. Niinpa mina ja John olemme kayneet kalastamassa merella, mutta emme saaneet kuin yhden pienen piikikkaan kalan. Jonakin paivana menemme merelle pyydystamaan pitkia rantamatoja (vahintaan 1 metrin mittaisia) ja saapa nahda, vielako taito on tallella.

Sademetsia ja kenguruita kaikkialla

Kylla on taas viikko mennyt nopeasti, mutta niinhan se aina menee, kun sita vahiten haluaisi. Onneksi viela on kuitenkin monta viikkoa jaljella. Sateisia paivia on ollut muutamia, mutta aurinkoisina paivina kaymme upeissa paikoissa sateistenkin paivien puolesta. Onneksi shoppailua sade ei sentaan haittaa, joten niinpa mina ja aiti olemme loytaneet kaikkea ihanaa Port Macquarinen isosta kaupungista. Auringon paistaessa saa ja lampotila ovat aivan kuin Suomen kesassa, vaikka taalla onkon parhaillaan keskitalvi.
   Kavimme viimekertaisen vierailuni yhdessa suosikkikohteessa, josta aitikin oli aivan haltioissaan. Upea sademetsakierros muutaman metrin korkeudella maasta olevan siltapolun paalla ei ollut paassyt edes kunnolla alkamaan, kun aiti oli jo kameran kanssa rapsimassa kuvia minka kerkesi. Kiertelimme reittia kaikessa rauhassa eika pieni tihkusadekaan haitannut, koska kaikki nuo korkealle kohoavat puut toimivat loistavasti luonnon omana sateenvarjona. Oli ihanaa, kun ei koko ajan tarvinnut olla varomassa kompastumista puiden juuriin ja sai rauhassa ihailla puiden latvoja, painvastoin valilla sai varoa lyomasta paataan puissa roikkuviin liaaneihin. Kuuntelimme monien lintujen hauskoja lirkutuksia, mutta vain muutama niista suostui nayttaytymaan meille. Huomasimme kuitenkin ohuen puun oksalla taituroimassa isomman linnun, jota suomalaisena osaisi viimeiseksi odottaa loytavansa sademetsasta... Kyseessa oli nimittain metsakalkkuna, joka taiturointinsa lopuksi lysahti istumaan ohuelle oksalleen.
   Tanaan koimme hieman lisaa sademetsaa, kun kavimme tutustumassa Johnin ystavapariskuntaan keskella eukalyptusmetsaa. Ajoimme Johnin ystavan nelivetoautolla pitkan ja erittain vaikeakulkuisen reitin sademetsan lapi jyrkkia ja hieman jyrkempia yla- ja alamakia pitkin. Yllatykseksemme saavuimme yleiselle piknikalueelle kaikkine hienoine ruokapoytineen, vessoineen ja ruuanlaittokatoksineen ja ihmettelimme, miten kukaan voisi loytaa/paasta sellaiseen paikkaan niin pitkaa ja vaikeastikulkuista tieta pitkin. Kiertelimme taysin luonnonvaraisessa sademetsassa seuraten suloisesti solisevaa puroa ja jatkoimme matkaamme sita samaa kuoppaista tieta pitkin ja yhtakkia olimmekin yleisella asfaltoidulla tiella.
   Johnin ystavien luona jatkoimme kavellen katsomaan merta laheiselta kallionkielekkeelta ja nakyma oli kerrassaan upea molemmille puolille kalliota avautuvine rantoineen ja meren kuohuineen. Laskeuduimme kieleketta alas ja hetkessa olimme kasvuston alapuolella ja aurinko paasi vain harvoihin paikkoihin tiheiden puiden latvustojen lapi. Kallion kieleke naytti viela korkeammalta alhaalta pain katsottuna ja kieleke katkikin sisaansa aivan upean avoluolan. Kiipeilimme isojen kallioiden keskella hetken, jonka jalkeen lahdimme kiipeamaan takaisin ylos ihailemaan noita kuohuavia rantoja.
   Kotimatkalla pysahdyimme eraalle pienelle rannalle seka isolla kielekkeella sijaitsevalle majakalle ihmettelemaan ruohoa mussuttavia villeja ja rauhallisia kenguruita. Niita nakyi tanaan joka paikassa, niin golfkentilla, pelloilla kuin piknikalueillakin ja vaikutti kuin niilla olisi ollut tanaan varsinaiset kenguruiden kokoontumisajot :D

Taalla taas! Back in Australia!

Lahtopaiva oli taytta iloa, ei vain Australiaan paasemisen takia, vaan siksi, etta aiemmin kyseisena paivana tuli inssi suoritettua hyvaksytysti lapi. Niinpa inssin jannittamisesta johtuen lyhyeksi jaanyt yo tuntui sitten selvasti lentokoneessa. 22 tunnin lento Singaporen kautta meni kuitenkin ihanasti yhdessa aidin kanssa vuorotellen nukkuen. Finnairin koneessa saimme suorastaan bisnes-luokan palvelua tutulta ja erittain rakkaalta lentoemoltamme ja saimmepa samalla tutustua hanen tyopaikaansa henkilokohtaisella esittelykierroksella koneen ympari :)
   Singaporessa koneen vaihto sujui hyvin nopeasti, koska koneemme Helsingista Singaporeen oli pari tuntia myohassa ja niinpa meilla oli vain tunti aikaa vaihtaa konetta. Palvelutiskilla meille kerrottiin, etta lentomme portti suljetaan pian, joten virkailija sanoi hadissaan, "You have to run!" Ehdimme onneksi koneeseen, joka kaikeksi yllatykseksemme oli kaksikerroksinen! Eli siis aivan valtava! Toiseen kerrokseen emme valitettavasti paasseet, mutta toivottavasti paluumatkalla sitten.
   Sydneyn lentokentalla meita oli vastassa viimekertaisen reissuni tyonantaja John, jonka luona tulisimme asumaan, aiti seuraavat kolme viikkoa ja mina kahdeksan. Jatettyamme matkalaukkumme eraaseen hotelliin, me lahdimme kiertelemaan hieman Sydneya kavellen. Minulle ja Johnille paikat olivatkin jo tuttuja ja olikin erittain mukava nahda aidin hammastyneet ilmeet ja nayttaa hanelle kaikki upeimmat paikat Sydneyn upeassa keskuspuutarhassa/puistossa paivan kirkastuessa. Huomasimme jopa puiston puussa opossumin, joka kantoi selassaan poikasta ja ne molemmat killittelivat meita suloisilla nappisilmillaan aamun hamarassa. Aidin reaktio oli taysin sama kuin minun, hanen nahdessaan ensimmaisen kerran Oopperatalon. Se on sanoinkuvaamattoman upea ilmestys Harbour Bridgen (Sydneyn sataman sillan) avautuessa Oopperatalon taustalle. Sita tunnetta ei vain voi kuvailla, se pitaa itse kokea.
   Kierroksen jalkeen suuntasimme matkamme kohti kotia (siis Johnin kotia) ensin junalla matkustaen puoleen valiin matkaa kolmisen tuntia ja sitten autolla samanmoinen matka Port Macquarieen. Matkalla huomasimme matkamme ensimmaiset kengurut ja hullu kookaburrakin tervehti meita iloisesti meita saavuttuamme kotipihaan. Purimme nopeasti tavaramme ja menimme nukkumaan vaikka kello olikin vasta kahdeksan, mutta sisaisen kellomme mukaan oli jo aamu, joten vasymys oli aikamoinen.
   Aamulla olimmekin jo taysin Australian ajassa ja paivarytmissa mukana ja heti syotyamme lahdimmekin laheiselle rannalle kavelemaan ja etsimaan ihania simpukoita. Aurinko paistoi taydelta taivaalta ja oli mukavan lammin, vaikka viimeiset pari viikkoa taalla on vain satanut, koska on talvi. Onneksi me toimme mukanamme Suomen kesan auringon. Rantakavelyn jalkeen menimme tutustumaan hieman lahemmin tulevaan tyopaikkaani, Koala Sairaalaan, ja siellahan meita odottivat suloiset koalat puiden oksissa nukkuen ja ja hereilla olevat eukalyptuksen lehtia mutustaen. Aloitan harjoitteluni sairaalassa vasta kahden viikon kuluttua, mutta tulemme varmasti vierailemaan siella viela monesti ennen sita. Aiti oli aivan hakeltynyt siita, kuinka suloisia koalat olivatkaan, ja sitahan ne toden totta osaavat olla <3
   Aivan kuin kotiin olisi tullut pienoisen tauon jalkeen :)

Viimeisia paivia

Kohta jo lahdon hetki koittaa... Ja Suomessa on kuulemma ihan hurjat pakkaset. Voi olla keholle aikamoinen muutos tulla taalta +24 asteesta sinne -24 asteeseen, mutta onneksi tanne paasee kohta uudestaan. Sain nimittain seuraavan tyossaoppimispaikan taalta Port Macquarien Koala Hospitalista ensi kesaksi! Siella vapaaehtoiset tyontekijat hoitavat loukkaantuneita koaloita, jotka on esimerkiksi joutuneet auton yliajamiksi tai koiran hyokkayksen kohteeksi. Ja niinpa mina paasen sinne opastamaan turisteja ja kertomaan jokaisen koalan tarinan. Kun koalat ovat taysin toipuneet, ne paastetaan takaisin sinne, mista ne on loydettykin. Voisiko enaa sopivampaa paikkaa minulle loytya... Ja kaikkein parasta koko asiassa on, etta paasen tanne takaisin. Hieman lisaa aikaa pohdiskella tanne muuttoa opinojen jalkeen... :)
   Soitin taas aidille eilen ja totta kai hankin oli aivan innoissaan koko asiasta. Han nimittain tulee minun mukaani kolmeksi ensimmaiseksi viikoksi. Saan vihdoinkin nayttaa hanelle kaikki ne ihanat paikat, joissa olen kaynyt. Siina sitten kesken puhelun aiti totesi nauraen "Aivan kuin puhuisi ulkomaalaiselle, kun suomi on hieman hidasta ja oikeiden sanojen loytaminen kestaa yllattavan kauan." No huomasin sen totta kai itsekin ja minkas sille mahtaa, jos englanti sujuu nyt paremmin kuin suomi :D Tuli ihan idiootti olo, kun ei meinannut muistaa joitakin aivan normaaleja sanoja ja ihan normaalin lauseen sanominenkin kesti kaksi kertaa pidemman ajan. Ajatella sitten, millaista suomea puhun, kun muutan tanne. Onpahan ainakin hyva syy soittaa kotiin aina silloin talloin.
   Saatila ei ole ollut talla viikolla mikaan parhain, silla koko viikon on sadellut vahan valia ja monissa paikoissa Australian itarannikkoa on ollut tulvia. Ei onneksi mitaan katastrofaalisia, mutta muutamia on kuollut esim. ylittaessaan autolla veden valtaaman tien ja joutuen virran vietavaksi. Onneksi tama kaupunki, jossa asun, on yksi niista harvoista, joka on sailynyt tulvilta, mutta lahella on kylla sekin ollut. Vaikka sadetta tuleekin useamman kerran paivassa, lampotila ei silti koskaan mene alle +22 asteen, onneksi :) On tahan viikkoon mahtunut yksi aurinkoinenkin paiva ja melkeimpa paloin, kun ei osannut oikein varautua +30 asteen helteeseen ja tayteen auringonpaisteeneen.
   Ollaan oltu kahdessa tapaamisessakin Johnin kanssa ja saatu hieman vaikutettuakin asioihin. Keskustelimme paikallisten retkeilyalueiden kolmen vartiointi-/huoltajahenkiloiden kanssa mm. korien ulkoiluttamisesta retkeilyalueilla, nuotion pitamisesta ilman vaarallisia reunakivia ja turhien raja-aitojen poistamisesta. Koirien ulkoiluttamiseen emme saaneet mutosta aikaiseksi, vaikka eivat ne vahingoittaisi luontoa tai elaimia mitenkaan, jos ne ovat hihnassa. Nuotio-asiaan saimme aikaan muutosta, niin etta jatkossa retkeilijoiden ei tarvitsisi pitaa nuotion ymparilla kivia (vaan esim. hiekkaa), silla lammetessaan ne voivat rajahtaa ja halkeilla jattaen teravia reunoja ja lentaessaan ne voivat vahingoittaa retkeilijoita. Lisaksi saimme nuo henkilot poistamaan turhat raja-aidat, jotka estavat sademetsan vapaan kasvun. Vaikka en itse paljon puhunutkaan koko keskustelun aikana, niin oli hieno tunne huomata, etta asioihin voi oikeasti vaikuttaa, kun niihin vain puuttuu ja niista puhuu oikeille henkiloille.
   Toivottavasti aurinko nayttaytyisi minulle viela viimeisina muutamina paivina, enne kuin palaan takaisin Suomeen ja hyytaviin pakkasiin...

Taysi-ikaisyys!

Nyt sita sitten ollaan 18 ja mahdollisuudet ovat vihdoin avoinna matkusteluun yms... Ja mika voisikaan olla parempi paikka viettaa 18-vuotissynttareita kuin Australian Sunshine State eli Queensland!

Lahdimme Johnin kanssa ajelemaan Queenslandia kohti 18. paiva ja  n. puolivalissa matkaa Queenslandiin yovyimme Johnin ystavapariskunnan luona. John oli kertonut minulle, etta tuo pariskunta pyorittaa kotonaan eraanlaista loytoelainkotia mm. loukkaantuneille vallabeille (kuin kenguruita, mutta pienempia), koaloille, linnuille ja opossumeille. Ajattelin tietysti, etta selva, heilla on siella varmaan yksi villi vallabi, jonka voi nahda hyvalla tuurilla syomassa ruohoa jossakin kaukana pellolla... Kun ajoimme pihaan, meita tervehti iso emu ja yhtakkia aivan auton edesta pomppi villi vallabi! Ajattelin, etta olimmepas onnekkaita, kun naimme vallabin. Enpas viela tiennyt, mita oli tulossa...
   Pihassa meita tervehti Johnin ystava John ja han halusi heti nayttaa meille hieman heidan elaimiaan. Kavelimme vanhaan hevostalliin, jossa meita oli vastassa vanha 36-vuotias hevonen ja luulin, etta tuo hevonen oli se elain, jota Johnin ystava halusi nayttaa meille. Han osoitti kuitenkin sormellaan tyhjan hamaran hevosaitauksen katonrajaan... Siella roikkui rivissa kymmenia pienen pienia lepakoita, jotka olivat vain 5 cm:n kokoisia. Ne nayttivat ensin hiirilta, jotka roikkuivat sievassa rivissa paa alaspain, joten hiirilepakko on enemman kuin osuva nimi. Kavellessamme ulos tallista John osoitti jotakin repaleista pussia, joka roikkui katosta ja mietin, mita siella mahtaa olla. Han sanoi, etta siella voi hyvinkin olla nukkuva opossumi ja koska en ollut ennen nahnyt opossumia, halusin innoissani nahda, millainen otus sielta tulee. Opossumia siella ei kuitenkaan ollut, mutta ymparillamme lenteli muutamia mehilaisia, joten John lopetti hyvin nopeasti pussin tutkimisen mehilaispesan pelossa. Autotallin lapi kavellessamme huomasin katonrajassa olevasta kolosta roikkuvan mustan karvaisen hannan ja kapalan. Se oli nukkuva opossumi ja John sanoi, etta meidan pitaa odottaa yohon, etta se heraa ja lahtee etsimaan ruokaa.
   Kavelimme ympari pihaa ja Johnin ystava varoitti meita kaarmeista ja ajattelin, etta juujuu varotaan varotaan kun kavellaan pitkassa heinikossa tai metsassa. Siina hyvinhoidetun nurmikon ymparoimalla pihapolulla kavellessamme edessamme luikertelikin yhtakkia vaalenruskea 30 cm pitka kaarme! Kaarmeen koolla ei ole taalla Australiassa mitaan merkitysta, koska suurinosa kaarmeista on tappavan myrkyllisia. Kysyin heti kauhuissani, onko se myrkyllinen ja onnekseni tuo laji oli vaaraton. Olo keveni kummasti... Katselimme hetken, kun pelokas kaarme luikerteli hadissaan takasin kiven koloonsa ja jatkoimme matkaa, mutta jostakin kumman syysta katsoin jalkoihini siita eteenpain.
   Kavelimme vahan matkaa ja edessamme nakyi pari metria korkea aitaus. Astuimme sisaan aitaukseen ja siina aivan metrin paassa meista istui tyytyvainen pieni orvoksi joutunut vallabin poikanen kangaspussissaan. Sen pienuutta ei voi kunnolla kasittaa ennen kuin sita paasee silittamaan ja ihastelemaan sen kapaloiden ja paan kokoa. Ja se turkin pehmoisuus ja ne kiiltavat pienet silmat, jotakin aivan uskomatonta!
   Tuntui niin epatodelliselta istua illalla parvekkeella ihanassa lammossa auringonlaskua katsellessa vallabien pomppiessa ohi vahan valia. Kun lopulta tuli pimeaa, tahtitaivas oli jotakin, mita ei Suomessa saa milloinkaan kokea. Tahtia oli ainakin tuplasti niin paljon kuin mihin on tottunut ja kaikki tahtikuviot olivat ylosalaisin :) Pimean tultua tulivat myos kauan odottamani opossumit... Ne juoksentelivat ymparillamme koko loppuillan Johnin ystavien ruokkiessa niita. Naimme myos erittain aanekkaita isoja sammakoita ja suloisia gekkoja, jotka kiipeilivat pitkin seinia etsien hyonteisia illalliseksi.
   Aamulla ovesta ulos astuessa epatodellisuus yllatti taas, kun vain parin metrin paassa minusta seisoi kaksi villia vallabia syomassa ruohoa. Eivatka ne edes pelastyneet minua, vaikka kavelin siina edes takaisin kuvailemassa niita eri suunnista. Sainpa jopa nahda vallabin pienen poikasensa kanssa vain muutaman metrin paasta. Poikanen jopa hyppasi ulos pussista jaloittelemaan ja vasta silloin voi todella nahda kuinka kehittynyt poikanen on. No tuo poikanen oli viela aivan pieni ja pelkkaa luuta ja nahkaa ja silti se pomppi aivan vaivattomasti ympariinsa pienilla jaloillaan, jotka olivat kapeimmillaan jopa pikkusormeakin pienemmat.
   Jatkoimme matkaa kohti Queenslandia ja suuntasimme ensimmaisena  Gold Coastin Surfers Paradiseen auringon paistaessa taydelta taivaalta 30 asteen edesta. Kavelimme shoppailukatuja ja mina olin lievasti sanottuna innostuneempi ja kokeneempi shoppailija kuin John. Paasin myos uimaan suloisen lampimaan meriveteen isojen aaltojen ja monien muiden uimareiden keskelle. Tapasin jopa tuolla rannalla ensimmaiset suomalaiset ja tuntui niin oudolta puhua suomea. Jopa englanti sujui tuolla hetkella paremmin kuin suomi, joten en malta odottaa, miten suomi sujuu, kun paasen takaisin kotiin. Kylla se tietenkin sielta palautuu parin paivan jalkeen taydellisesti, mutta kylla voi taydellinen kielenvaihdos tehda hyvin tehtavansa.
   Yovyimme Johnin siskon luona ja syntymapaivanani suuntasimme matkamme kohti sita kauan odottamaani elaintarhaa, jossa saa pitaa koalaa sylissa. Niinpa heti elaintarhaan saavuttuamme ostimme lipun koalakuvaa varten, joka maksoi 16 dollaria. Ihan sopiva hinta eika jonoakaan ollut siihen aikaan paivasta yhtaan, silla saavuimme sinne heti aamun sarastaessa. Jalleen yksi suuri unelmani toteutui taalla ollessani, kun poseerasin pehmoinen koala sylissani killittamassa minua suloisilla silmillaan :)
   Katsoimme elaintarhassa myos lammaskoiraesitysta ja on aivan uskomatonta kuinka alykkaita ne koirat olivat ja kuinka nopeasti ne reagoivat isantansa pieniin aannahdyksiin. Paasin myos ensimmaisen kerran nakemaan vesinokkaelaimen ja etta voikin olla erikoinen elain. Paasimme seuraamaan sen sukeltelua, kun se silmat kiinni nokkaansa heiluttaen etsi katkarapuja altaansa pohjasta. Hieman kavi saaliksi sita, kun valilla se ui aivan katkaravun vieresta, mutta ei kuitenkaan huomannut sita. Silittelimme myos kenguruita ja ihailimme monia upeita varikkaita lintuja, jotka pitivat mita erikoisimpia aania.
   Ajelimme takaisin kotia kohti ja pysahdyimme yopymaan Johnin luontoaktivistien luona. Saimme kuulla heidan sen hetkisesta hankkeestaan, joka oli vain yksi hanke kymmenien muiden joukossa. Illallistimme heidan ystaviensa kanssa ja ilmapiiri oli todella kodikas ja ystavallisten ihmisten seurassa ilta sujui hujauksessa. Saimme myos seurata heidan lemmikkikaarmeensa illallistamista herkullisella rotta-aterialla.
   Pitkan reissun jalkeen koti tuntuu taas ihanan rauhalliselta paikalta ja kuntosalikorttikin paasee taas kayttoon :)

Sademetsia ja snorklausta... Ah niin ihanaa

Onpas ollut taas kiireinen viikko, mutta se on ihan kiva, etta aika menee nopeasti nain 18-vuotis synttareita odotellessa. Ollaan lahdossa Johnin kanssa minun synttariksi Quenslandiin 460 km paahan ja majaillaan siella taas Johnin siskon luona niin kuin viime kerrallakin. Kaydaan jossakin ihanassa elaintarhassa tms. jossa saa pitaa koalaa ihan sylissa, kun tahan mennessa niita on saanut vain silittaa hieman selasta. Viime kerralla kun tulimme takaisin Queenslandista emme kayneet tuossa koalapaikassa, kun kavimme Australia Zoossa, mutta nyt menemme sinne vartavasten, etta saan pitaa suloisia koaloita sylissa. Voisiko enaa parempaa synttarilahjaa toivoa :) Poikkeamme myos Gold Coastilla ihailemassa upeita pilvenpiirtajia ja lamminta rantaelamaa. Queenslandhan on Australian Sunshine State, eli juuri oikea paikka minulle paalle 30 asteen helteineen :)
   Vierailtiin eraana paivana ihanassa kylassa/pienessa kaupungissa Johnin vanhojen naapureiden luona. Ihana vanha pariskunta tyypillisia australialaisia positiivisia ja ystavallisia henkiloita. Ajeltiin sitten Johnin ja Mr. Frogin (suomennos=Mr. Sammakko, lempinimi) kanssa keskelle metsaa pienta hiekkatieta pitkin ja kaveltiin upeaan sademetsaan, jonne ei johtanut minkaanlaista polkua. Paiva oli todella kuuma, joten kaarmeiden vaara oli todella suuri ja siella me vain kaveltiin umpimetsassa... Onneksi vastaan ei osunut yhtaan myrkyllisia kaarmeita tai otokoita. Naimme paljon nokkasiilin kuopimisjalkia maassa ja myos nokkasiilin poikasten suojakuopan, joka oli kyllakin tyhja. Hiekkatiella naimme myos isojen liskojen jalkia ja varmaankin pienen dingon tai ketun jalkia. Sademetsassa oli ihanan varjoisaa ja selvasti viileampaa kuin auringossa eika aluskasvillisuutta ollut juuri ollenkaan juuri valon puutteesta johtuen. Kaikkialla ymparilla kohosi isoja Bangalow-palmuja ja eraita kuristaja-puita. Linnut pudottavat tuon puun siemenen jonkun toisen puun latvaan ja se rupeaa kasvattamaan juuriaan tuon emopuun ymparille tukahduttaen sen muutamassa sadassa vuodessa.
   Paasimme vihdoinkin snorklaamaan hieman kauemmas ja eksoottisempaan paikkaan kuin viereiseen kotijokeemme. Menimme tuon samaisen kylan turkoosiin jokeen snorklaamaan upeiden kalojen keskelle Johnin ja Mr. Frogin kanssa. Voimakas virtaus oli aivan uutta minulle, joten aluksi minun piti pitaa Johnista koko ajan kiinni, etten olisi lahtenyt virtauksen mukana tai telonut itseani veitsen teraviin ostereihin. Opin kuitenkin erittain nopeasti uimaan ihan yksin virtausta vastaan ja nopeasti olin jo sukeltelemassa siella ihanien kalojen ja erilaisten ottiaisten seassa.
   Snorklatessamme vastaamme tuli Johnin hyva ystava surffilaudallaan seisten meloen. Minun ensimmainen ajatus oli tietenkin: "Mina haluun kans!!!" Mutta en kehdannut pyytaa, etta olisinko saanut kokeilla, kun lauta naytti niin arvokkaalta ja ties kuinka kauas mina olisin paatynyt joen virtauksen mukana... Se mies kuitenkin kysyi, etta haluaisinko kokeilla melomista. Vastaukseni oli lievasti sanoen innostunut: JUU JUU JUU! Aluksi vain makasin laudan paalla meloen kasillani, mutta kun tuo mies antoi minulle luvan myos meloa seisten, innokkuuttani ei voinut enaa sanoin kuvailla. John oli heti kameran kanssa kuvaamassa ennen kuin kaatuisin ja paastaisin laudan karkaamaan virtaan. Mutta enpas vain kaatunutkaan ja muiden mukaan naytin ihan ammattilaiselta, kun osasin heti kaantaakin laudan ja meloa eri suuntiin jokea. Itse kuvittelin, etta nautin erittain huvittavalta tuon valtavan laudan paalla, joka oli melkein kaksi kertaa niin pitka kuin mina itse. Oikeastaan se ei ollut surffilauta vaan paddle board eli "melomislauta", joka soveltuu paremmin melomiseen kuin normaali surffilauta. Toki sillakin voi surffata ihan yhta hyvin, mutta ehka jatan sen toiseen kertaan. Nain aluksi tuo joki oli juuri sopiva harjoittelupaikka verrattuna meren isoihin aaltoihin.
   Kotiin ajellessamme keskella hiekkatieta seisoi nuori dingo! Villin dingon nakeminen luonnossa on harvinaista ja Johnkin on nahnyt vain kaksi dingoa luonnossa elamansa aikana. Pennun emoa emme nahneet, mutta se oli varmaankin odottelemassa jossakin pusikon suojissa. Villeja koaloitakin olemme nahneet vain yhdessa paikassa Johnin ystavien maatilalla, koska tiesimme mista etsia ja ne ovat siella koko ajan. Villeja kenguruita sen sijaan nakee melkein joka paiva laiduntamassa pelloilla ja ruohotasanteilla. Ja aina ne vaan ovat yhta ihastuttavia :)

Tanaan on sadepaiva taas pitkasta aikaa, mutta huomenna taas paistaa aurinko. Ja Queenslandissa meita odottavat hellepaivat... En malta odottaa!

Kuntoilua ja matoilua

Kuntosali on tullut kuluneen viikon aikana tutuksi juoksumatolla juostessa ja kylla voi kunto parantua nopeasti... En viitsi edes kokeilla niita monimutkaisen nakoisia miljoonia muita laitteita, kun minulla ei ole aavistustakaan, miten suurinta osaa niista kaytetaan. Joten joutuisin ensin seuraamaan salaa jostain tolpan takaa jotakin vierasta kuntoilijaa, jotta tietaisin, miten laite toimii. Ja viela nolompi asia olisi sitten kayttaa niita laitteita, jotka on todennakoisesti saadetty hieman pidemmille ihmisille kuin mina. Yrittaisin siina sitten epatoivoisesti ahkien saada otetta jostakin ylikorkealla olevasta tangosta yms. ja viela nolompaa olisi, etta joku tulisi auttamaan minua pidatellen samalla nauruaan. Tyydyn siis nailla nakymin ihan tyytyvaisesti juoksumattoon :)
   Kalastamassakin ollaan kayty ihan mukavasti joka toinen paiva ja aina valipaivina ollaan puolestaan pyydystetty syotteja. Pienia katkarapuja joesta katkarapupumpun avulla tai pitkia rantamatoja meren rannasta. Rantamatojen pyydystaminen on kuitenkin jannittavampaa ja paljon vaativampaa eika sita voi tehda yhta usein kuin katkarapujen pyydystamista. Niiden pyydystamiseen tarvitaan pari isoa kuollutta kalaa narun paahan sidottuina, joita sitten heilutellaan vedenrajassa veden vetaytyessa takaisin merelle. Mato haistaa tuon kalan valittomasti ja silloin se pistaa hyvin pienen osan paastaan ulos hiekasta toivoen, etta herkullinen moneen kertaan pakastettu ja pilaantunut kala-ateria osuisi sen kohdalle. Silmat onneksi harjaantuivat hyvin nopeasti havaitsemaan madot hiekan seasta, mutta niita ei osu kohdalle kuin 1 tai 2 jokaista kymmenta metria kohden, joka tarkoittaa, etta yhtakaan matoa ei jateta huomioimatta... Madon paan havaittua se houkutellaan syomaan toisessa kadessa olevaa simpukan sisaltoa (mika lie oikealta nimeltaan), jonka jalkeen edessa on kaikista vaikein osuus. Kun mato mutustaa tyytyvaisena simpukkasyottia, toisella kadella siita otetaan varovasti kiinni peukaloa ja etusormea kayttaen. Sitten odotetaan seuraavaa pienta aaltoa, jolloin mato vedetaan nopeasti ylos hiekasta ja toivotaan, ettei se onnistu vetamaan itseaan syvalle hiekan uumeniin.
   Tahan mennessa mina olen aina heilutellut narun paassa olevia kaloja ja bongaillut matoja, kun John on ottanut ne kiinni ja vetanyt ylos hiekasta. Mutta eilen mina paatin myos kokeilla tuota vaativaa pyydystamista. Ensimmaiset kolme kertaa en ehtinyt edes koskea matoa, kun se jo oli vetanyt itsensa syvalle hiekkaan, jolloin sita matoa ei kannata enaa jaada kaipailemaan. Ne vetavat itsensa niin syvalle hiekkaan, etta kaivaminen ei tule kysymykseenkaan, vaan jarkevinta on siirtya suosiolla etsimaan seuraavaa matoa. John ei tietystikaan odottanut minulta mitaan, koska kuten sanottu, homma on hyvin vaativaa ja jopa ammattilaisetkaan eivat onnistu laheskaan joka kerta. Nyt kaikki varmasti miettivat, etta tekeeko joku hullu tuota muka ammatikseen... Kylla vain tekeekin uskokaa tai alkaa :) Kalastuslikkeet myyvat noita matoja dollarin kappalehintaan, joka on aika hyva hinta yhdesta ainoasta madosta.
   Mina kuitenkin onnistuin pyydystamaan madon vain muutaman epaonnistuneen yrityskerran jalkeen ja Johnin ilme ja reaktio olivat nakemisen arvoiset. Han ei olisi ikimaailmassa uskonut, etta mina, aloittelija, olisin onnistunut pyydystamaan yhtakaan matoa edes kuukauden harjoittelun jalkeen. Hetken paasta siita vedin ylos toisen ja kolmannenkin madon ja Johnin ilmeet vain paranivat entisestaan :)
   Matojen pyydystamisen jalkeen menimme Johnin ystavapariskunnan luo syomaan illallista heidan kutsustaan ja voi etta sita Johnin kehumista minun matojenpyydystys- ja kalastustaidoista. No mutta minahan en ole koskaa ollut mikaan tavallinen teinitytto... Ilta menikin mukavasti erilaisten keskustelujen ja herkullisen ruuan saatoittamana ja onneni kasvoi huippuunsa, kun loysin talosta pianon!!! Soittohaluni on ollut aivan uskomaton koko taalla oloni ajan ja vihdoinkin loysin pianon, jota paasen soittamaan milloin ikina haluan. Tietysti kaikki kappaleet ovat paasseet hieman unohtumaan, mutta kylla ne sielta pikku hiljaa muistuvat mieleen pienen harjoittelun myota.
   Huomenna paastaan taas vaihteeksi kuntosalille ja kalastamaan... :)

Normaalia elamaa...

Viimeiset kolme paivaa ovat menneet aika normaaleissa merkeissa, no kaikille muille se olisi kaikkea muuta kuin normaalia...
   Ollaan kayty rannalla nauttimassa auringosta ja ihanasta merivedesta. Lampoa on joka paiva ulkona vahintaan +26 astetta ja sisallakin tarkenee jo iltaisin ihan helposti ilman hupparia. Vihdoinkin se kauan odottamani helle on tullut! Ja viela se tasta lampenee... Ma nautin NIIN paljon!
   Kalastamassakin kaytiin merella ja mina tietysti sain ensimmaisen kalan, jonka kokoa John ihasteli moneen kertaan. Normaalisti nuo kalat ovat vain 15 cm mittaisia, mutta minun kalani oli jopa 30 cm. Aivan valtava siis. Kylla oli John  ylpea, kun sai itse vain sellaisen 15 cm pienen sintin. Illalla sitten paistoimme upeat saaliimme ja kuten aina, itse kalastettu kala maistuu paljon paremmalta kuin kalatiskilta ostettu :)
   Olemme kayneet salilla pari kertaa juoksemassa juoksumatoilla enka olisi osannut kuvitella, etta se voisi olla niin hauskaa ja innostavaa. Kaytannossa maksan siis juoksemisesta... No mutta ainakin siina samalla pystyy katsomaan televisiota ja nakemaan juostun matkan, kulutetut kalorit, vauhdin ja sykkeen.
   Hullu kookaburra on vihdoin luovuttanut ja lakannut hyokkaamasta taloa kohti!!! Ja sehan tarkoittaa, etta minun ei enaa tarvitse pelastya kuoliaaksi aamuisin, kun yhtakkia kuuluu vain iso pamaus... Ehka silla ei ole enaa aikaa hakata parvekkeen lasia, kun pihapuun kolossa odottavat nalkaiset poikaset :) Naen sita onneksi vielakin joka paiva aina jokin otokka nokassaan ja joka paiva ja aamu kuulen sen ja sen tyttoystavan "naurua". Nyt se jo vaikuttaakin aivan normaalilta kookaburralta, mutta John sanoo, etta kylla se viela jatkaa hyokkayksiaan kunhan saa lapset ensin hoidettua alta pois... :)