Taas vaihteeksi Suomessa

Viimeiset pari viikkoa Australiassa suhahtivat kuin siivillä kuten koko kaksi kuukautta siellä. Mutta kyllä taas mahtui kokemuksia koko matkaan jokaikiselle päivälle. Surffikoulu oli yksi pahaimpia kokemuksiani parin muun ohella ja varmasti seuraavallakin kerralla kokeilen uudestaan ja ehkä silloin onnistun pysymään hieman enemmän vedenpinnan yläpuolella :D En olisi ikinä kuvitellut sitä niin vaikeaksi ja uuvuttavaksi, mutta en myöskään niin hauskaksi ja siitä kertoi leveä hymy koko surffauksen ajan ja aivan varmati myös veden alla.  Hieman vain nyrjäytin ranteeni, mutta se meni parin päivän päästä ohi ja jalkaankin tuli melko iso mustelma, mutta kyllä se kaikki oli sen arvoista ja seuraavalla kerralla olen jo paljon kokeneempi.

Reissun loppuun mahtui myös epäonneakin...

Olimme Johnin kanssa kävelyllä jyrkällä vuoren rinteellä ja olimme menossa katsomaan yhtä upeaa luolaa rinteen alla olevalla pienellä rannalla. Rannalle piti kuitenkin laskeutua jyrkkää rinnettä ja juuri ennen kuin olimme ehtineet alas John liukastui ja mursi nilkkansa todella pahasti. Mikän muu paikka ei onneksi sattunut, mutta koko jalkaterä oli kääntynyt 90 astetta täysin sivusuuntaan. Olin tietenkin aivan kauhuissani ja John soitti heti hätänumeroon, sillä hän oli onneksi tajuissaan koko ajan. Aluksi minä yritin puhua, mutta kun en osannut selittää, missa olimme niin John selitti sijaintimme niin hyvin kuin pystyi, vaikka kivut olivatkin valtavat. Odotimme apua n. puoli tuntia kunnes ensimmäiset ensiapumiehet saapuivat paikalle. He antoivat Johnille todella paljon rauhoittavia ja koko ajan tuli vain lisää miehiä ja lopulta helikopterikin. Lopulta paikalla oli yhteensä 13 miestä pari poliisia mukaan lukien.

   Tunnin kestäneen valmistelun ja ylöshinauksen jälkeen John lennätettiin sairaalaan ja minä sain tulla helikopteriin mukaan, sainpahan kokea aivan uskomattoman upean helikopteriajelun (jotain hyvää sentään siinäkin, jos niin voi sanoa). Lensimme lentokentälle ja sieltä ambulanssilla sairaalaan ja 1,5 tunnin odotushuoneessa istumisen jälkeen pääsin vihdoin näkemään, missä tilassa John oli. Hän oli niin rauhoittavissa aineissa, etta hän nukahti joka puolisen minuutti, kun lääkärit yrittivät selittää hänelle, mitä hänelle tehtäisiin. Lopulta hänet vietiin leikkaussaliin ja minä menin kotiin nukkumaan, mutta eihän siitä nukkumisesta tullut mitään ensimmäiseen tuntiin ja koko yö oli muutenkin levoton päivän tapahtumien pyöriessä mielessä.
   Leikkaus ja toipuminen lähtivät hyvin käyntiin ja John pääsi asumaan siskonsa luo Brisbaneen ja asuu siellä ainakin seuraavan kuukauden, ennen kuin hän voi laittaa edes vähän painoa kipeälle jalalleen. Sen jälkeen hän voi palata kotiinsa asumaan omin voimin.

Lähtöpäivä lähestyi uhkaavasti ja päätin, että on helpointa lentää Port Macquarieta suoraan Sydneyyn ja olla sitten valmiiksi jo lentokentällä kuin matkustaa Sydneyyn bussilla tai junalla. Sydneysta matka jatkui sitten Singaporeen ja siellä lentokentällä tuntui kuin olisin istunut bussia odottamassa, niin normaalilta se lentokentällä oleminen tuntui, vaikka kyseessä olikin vasta toinen ulkomaanmatkani yksin. Tuntui kuin olisin tehnyt sitä koko ikäni ja lähtöporttien tsekkaus, lentokentällä seikkailu ja lentokoneiden vaihto olivat kuin arkipäivää.

   Pitihän tänne Suomeen taas vähäksi aikaa poiketa tuon koulun takia, mutta enää vain vuosi opintoja jäjellä niin sitten koittaa tälle tytölle vapaus. Useimmat ihmiset kysyvät, että lähdenkö jonnekin muualle tämän koulun jälkeen opiskelemaan., mutta ei se aina tarkoita, että vaikka on hyvä opiskelussa, niin siitä pitäisi. Mielestäni elämä on tehty elettäväksi ja nautittavaksi, niin miksi sitten pitäisi kuluttaa vähintään seuraavat kolme vuotta tämän koulun jälkeen jossakin toisessa koulussa. Tietenkin enemmällä koulutuksella olisi jonkun mukaan mahdollista päästä todennäköisemmin johtotehtäviin, mutta useimmissa tapauksissa se tarkoittaa konttoripöydän takana istumista ja jokainen, joka vähänkin tuntee minut, tietää, että olen jokseenkin käytännönläheinen ja positiivisen vauhdikas persoona.
   Minun tapauksessani koulun loppuminen tarkoittaa vapauden alkua ja minä henkilökohtaisesti nautin vapaudesta eniten matkustamalla mitä uskomattomimpiin paikkoihin ja sitähän minä totta vie aion tehdä. Voi kun voisin antaa muillekin rohkeutta ja uskoa toteuttaa unelmiaan samalla intohimolla ja pysäyttämättömyydellä kuin itse pystyn, mutta ehkäpä joku saa joskus ajatuksen "Miksen minäkin voisi?", sillä on varmasti monia, joidenkin silmissä olen se hullu pieni tyttö, joka teki, mitä halusi...