Kylla on taas viikko mennyt nopeasti, mutta niinhan se aina menee, kun sita vahiten haluaisi. Onneksi viela on kuitenkin monta viikkoa jaljella. Sateisia paivia on ollut muutamia, mutta aurinkoisina paivina kaymme upeissa paikoissa sateistenkin paivien puolesta. Onneksi shoppailua sade ei sentaan haittaa, joten niinpa mina ja aiti olemme loytaneet kaikkea ihanaa Port Macquarinen isosta kaupungista. Auringon paistaessa saa ja lampotila ovat aivan kuin Suomen kesassa, vaikka taalla onkon parhaillaan keskitalvi.
Kavimme viimekertaisen vierailuni yhdessa suosikkikohteessa, josta aitikin oli aivan haltioissaan. Upea sademetsakierros muutaman metrin korkeudella maasta olevan siltapolun paalla ei ollut paassyt edes kunnolla alkamaan, kun aiti oli jo kameran kanssa rapsimassa kuvia minka kerkesi. Kiertelimme reittia kaikessa rauhassa eika pieni tihkusadekaan haitannut, koska kaikki nuo korkealle kohoavat puut toimivat loistavasti luonnon omana sateenvarjona. Oli ihanaa, kun ei koko ajan tarvinnut olla varomassa kompastumista puiden juuriin ja sai rauhassa ihailla puiden latvoja, painvastoin valilla sai varoa lyomasta paataan puissa roikkuviin liaaneihin. Kuuntelimme monien lintujen hauskoja lirkutuksia, mutta vain muutama niista suostui nayttaytymaan meille. Huomasimme kuitenkin ohuen puun oksalla taituroimassa isomman linnun, jota suomalaisena osaisi viimeiseksi odottaa loytavansa sademetsasta... Kyseessa oli nimittain metsakalkkuna, joka taiturointinsa lopuksi lysahti istumaan ohuelle oksalleen.
Tanaan koimme hieman lisaa sademetsaa, kun kavimme tutustumassa Johnin ystavapariskuntaan keskella eukalyptusmetsaa. Ajoimme Johnin ystavan nelivetoautolla pitkan ja erittain vaikeakulkuisen reitin sademetsan lapi jyrkkia ja hieman jyrkempia yla- ja alamakia pitkin. Yllatykseksemme saavuimme yleiselle piknikalueelle kaikkine hienoine ruokapoytineen, vessoineen ja ruuanlaittokatoksineen ja ihmettelimme, miten kukaan voisi loytaa/paasta sellaiseen paikkaan niin pitkaa ja vaikeastikulkuista tieta pitkin. Kiertelimme taysin luonnonvaraisessa sademetsassa seuraten suloisesti solisevaa puroa ja jatkoimme matkaamme sita samaa kuoppaista tieta pitkin ja yhtakkia olimmekin yleisella asfaltoidulla tiella.
Johnin ystavien luona jatkoimme kavellen katsomaan merta laheiselta kallionkielekkeelta ja nakyma oli kerrassaan upea molemmille puolille kalliota avautuvine rantoineen ja meren kuohuineen. Laskeuduimme kieleketta alas ja hetkessa olimme kasvuston alapuolella ja aurinko paasi vain harvoihin paikkoihin tiheiden puiden latvustojen lapi. Kallion kieleke naytti viela korkeammalta alhaalta pain katsottuna ja kieleke katkikin sisaansa aivan upean avoluolan. Kiipeilimme isojen kallioiden keskella hetken, jonka jalkeen lahdimme kiipeamaan takaisin ylos ihailemaan noita kuohuavia rantoja.
Kotimatkalla pysahdyimme eraalle pienelle rannalle seka isolla kielekkeella sijaitsevalle majakalle ihmettelemaan ruohoa mussuttavia villeja ja rauhallisia kenguruita. Niita nakyi tanaan joka paikassa, niin golfkentilla, pelloilla kuin piknikalueillakin ja vaikutti kuin niilla olisi ollut tanaan varsinaiset kenguruiden kokoontumisajot :D
lauantai 30. kesäkuuta 2012
lauantai 23. kesäkuuta 2012
Taalla taas! Back in Australia!
Lahtopaiva oli taytta iloa, ei vain Australiaan paasemisen takia, vaan siksi, etta aiemmin kyseisena paivana tuli inssi suoritettua hyvaksytysti lapi. Niinpa inssin jannittamisesta johtuen lyhyeksi jaanyt yo tuntui sitten selvasti lentokoneessa. 22 tunnin lento Singaporen kautta meni kuitenkin ihanasti yhdessa aidin kanssa vuorotellen nukkuen. Finnairin koneessa saimme suorastaan bisnes-luokan palvelua tutulta ja erittain rakkaalta lentoemoltamme ja saimmepa samalla tutustua hanen tyopaikaansa henkilokohtaisella esittelykierroksella koneen ympari :)
Singaporessa koneen vaihto sujui hyvin nopeasti, koska koneemme Helsingista Singaporeen oli pari tuntia myohassa ja niinpa meilla oli vain tunti aikaa vaihtaa konetta. Palvelutiskilla meille kerrottiin, etta lentomme portti suljetaan pian, joten virkailija sanoi hadissaan, "You have to run!" Ehdimme onneksi koneeseen, joka kaikeksi yllatykseksemme oli kaksikerroksinen! Eli siis aivan valtava! Toiseen kerrokseen emme valitettavasti paasseet, mutta toivottavasti paluumatkalla sitten.
Sydneyn lentokentalla meita oli vastassa viimekertaisen reissuni tyonantaja John, jonka luona tulisimme asumaan, aiti seuraavat kolme viikkoa ja mina kahdeksan. Jatettyamme matkalaukkumme eraaseen hotelliin, me lahdimme kiertelemaan hieman Sydneya kavellen. Minulle ja Johnille paikat olivatkin jo tuttuja ja olikin erittain mukava nahda aidin hammastyneet ilmeet ja nayttaa hanelle kaikki upeimmat paikat Sydneyn upeassa keskuspuutarhassa/puistossa paivan kirkastuessa. Huomasimme jopa puiston puussa opossumin, joka kantoi selassaan poikasta ja ne molemmat killittelivat meita suloisilla nappisilmillaan aamun hamarassa. Aidin reaktio oli taysin sama kuin minun, hanen nahdessaan ensimmaisen kerran Oopperatalon. Se on sanoinkuvaamattoman upea ilmestys Harbour Bridgen (Sydneyn sataman sillan) avautuessa Oopperatalon taustalle. Sita tunnetta ei vain voi kuvailla, se pitaa itse kokea.
Kierroksen jalkeen suuntasimme matkamme kohti kotia (siis Johnin kotia) ensin junalla matkustaen puoleen valiin matkaa kolmisen tuntia ja sitten autolla samanmoinen matka Port Macquarieen. Matkalla huomasimme matkamme ensimmaiset kengurut ja hullu kookaburrakin tervehti meita iloisesti meita saavuttuamme kotipihaan. Purimme nopeasti tavaramme ja menimme nukkumaan vaikka kello olikin vasta kahdeksan, mutta sisaisen kellomme mukaan oli jo aamu, joten vasymys oli aikamoinen.
Aamulla olimmekin jo taysin Australian ajassa ja paivarytmissa mukana ja heti syotyamme lahdimmekin laheiselle rannalle kavelemaan ja etsimaan ihania simpukoita. Aurinko paistoi taydelta taivaalta ja oli mukavan lammin, vaikka viimeiset pari viikkoa taalla on vain satanut, koska on talvi. Onneksi me toimme mukanamme Suomen kesan auringon. Rantakavelyn jalkeen menimme tutustumaan hieman lahemmin tulevaan tyopaikkaani, Koala Sairaalaan, ja siellahan meita odottivat suloiset koalat puiden oksissa nukkuen ja ja hereilla olevat eukalyptuksen lehtia mutustaen. Aloitan harjoitteluni sairaalassa vasta kahden viikon kuluttua, mutta tulemme varmasti vierailemaan siella viela monesti ennen sita. Aiti oli aivan hakeltynyt siita, kuinka suloisia koalat olivatkaan, ja sitahan ne toden totta osaavat olla <3
Aivan kuin kotiin olisi tullut pienoisen tauon jalkeen :)
Singaporessa koneen vaihto sujui hyvin nopeasti, koska koneemme Helsingista Singaporeen oli pari tuntia myohassa ja niinpa meilla oli vain tunti aikaa vaihtaa konetta. Palvelutiskilla meille kerrottiin, etta lentomme portti suljetaan pian, joten virkailija sanoi hadissaan, "You have to run!" Ehdimme onneksi koneeseen, joka kaikeksi yllatykseksemme oli kaksikerroksinen! Eli siis aivan valtava! Toiseen kerrokseen emme valitettavasti paasseet, mutta toivottavasti paluumatkalla sitten.
Sydneyn lentokentalla meita oli vastassa viimekertaisen reissuni tyonantaja John, jonka luona tulisimme asumaan, aiti seuraavat kolme viikkoa ja mina kahdeksan. Jatettyamme matkalaukkumme eraaseen hotelliin, me lahdimme kiertelemaan hieman Sydneya kavellen. Minulle ja Johnille paikat olivatkin jo tuttuja ja olikin erittain mukava nahda aidin hammastyneet ilmeet ja nayttaa hanelle kaikki upeimmat paikat Sydneyn upeassa keskuspuutarhassa/puistossa paivan kirkastuessa. Huomasimme jopa puiston puussa opossumin, joka kantoi selassaan poikasta ja ne molemmat killittelivat meita suloisilla nappisilmillaan aamun hamarassa. Aidin reaktio oli taysin sama kuin minun, hanen nahdessaan ensimmaisen kerran Oopperatalon. Se on sanoinkuvaamattoman upea ilmestys Harbour Bridgen (Sydneyn sataman sillan) avautuessa Oopperatalon taustalle. Sita tunnetta ei vain voi kuvailla, se pitaa itse kokea.
Kierroksen jalkeen suuntasimme matkamme kohti kotia (siis Johnin kotia) ensin junalla matkustaen puoleen valiin matkaa kolmisen tuntia ja sitten autolla samanmoinen matka Port Macquarieen. Matkalla huomasimme matkamme ensimmaiset kengurut ja hullu kookaburrakin tervehti meita iloisesti meita saavuttuamme kotipihaan. Purimme nopeasti tavaramme ja menimme nukkumaan vaikka kello olikin vasta kahdeksan, mutta sisaisen kellomme mukaan oli jo aamu, joten vasymys oli aikamoinen.
Aamulla olimmekin jo taysin Australian ajassa ja paivarytmissa mukana ja heti syotyamme lahdimmekin laheiselle rannalle kavelemaan ja etsimaan ihania simpukoita. Aurinko paistoi taydelta taivaalta ja oli mukavan lammin, vaikka viimeiset pari viikkoa taalla on vain satanut, koska on talvi. Onneksi me toimme mukanamme Suomen kesan auringon. Rantakavelyn jalkeen menimme tutustumaan hieman lahemmin tulevaan tyopaikkaani, Koala Sairaalaan, ja siellahan meita odottivat suloiset koalat puiden oksissa nukkuen ja ja hereilla olevat eukalyptuksen lehtia mutustaen. Aloitan harjoitteluni sairaalassa vasta kahden viikon kuluttua, mutta tulemme varmasti vierailemaan siella viela monesti ennen sita. Aiti oli aivan hakeltynyt siita, kuinka suloisia koalat olivatkaan, ja sitahan ne toden totta osaavat olla <3
Aivan kuin kotiin olisi tullut pienoisen tauon jalkeen :)
torstai 2. helmikuuta 2012
Viimeisia paivia
Kohta jo lahdon hetki koittaa... Ja Suomessa on kuulemma ihan hurjat pakkaset. Voi olla keholle aikamoinen muutos tulla taalta +24 asteesta sinne -24 asteeseen, mutta onneksi tanne paasee kohta uudestaan. Sain nimittain seuraavan tyossaoppimispaikan taalta Port Macquarien Koala Hospitalista ensi kesaksi! Siella vapaaehtoiset tyontekijat hoitavat loukkaantuneita koaloita, jotka on esimerkiksi joutuneet auton yliajamiksi tai koiran hyokkayksen kohteeksi. Ja niinpa mina paasen sinne opastamaan turisteja ja kertomaan jokaisen koalan tarinan. Kun koalat ovat taysin toipuneet, ne paastetaan takaisin sinne, mista ne on loydettykin. Voisiko enaa sopivampaa paikkaa minulle loytya... Ja kaikkein parasta koko asiassa on, etta paasen tanne takaisin. Hieman lisaa aikaa pohdiskella tanne muuttoa opinojen jalkeen... :)
Soitin taas aidille eilen ja totta kai hankin oli aivan innoissaan koko asiasta. Han nimittain tulee minun mukaani kolmeksi ensimmaiseksi viikoksi. Saan vihdoinkin nayttaa hanelle kaikki ne ihanat paikat, joissa olen kaynyt. Siina sitten kesken puhelun aiti totesi nauraen "Aivan kuin puhuisi ulkomaalaiselle, kun suomi on hieman hidasta ja oikeiden sanojen loytaminen kestaa yllattavan kauan." No huomasin sen totta kai itsekin ja minkas sille mahtaa, jos englanti sujuu nyt paremmin kuin suomi :D Tuli ihan idiootti olo, kun ei meinannut muistaa joitakin aivan normaaleja sanoja ja ihan normaalin lauseen sanominenkin kesti kaksi kertaa pidemman ajan. Ajatella sitten, millaista suomea puhun, kun muutan tanne. Onpahan ainakin hyva syy soittaa kotiin aina silloin talloin.
Saatila ei ole ollut talla viikolla mikaan parhain, silla koko viikon on sadellut vahan valia ja monissa paikoissa Australian itarannikkoa on ollut tulvia. Ei onneksi mitaan katastrofaalisia, mutta muutamia on kuollut esim. ylittaessaan autolla veden valtaaman tien ja joutuen virran vietavaksi. Onneksi tama kaupunki, jossa asun, on yksi niista harvoista, joka on sailynyt tulvilta, mutta lahella on kylla sekin ollut. Vaikka sadetta tuleekin useamman kerran paivassa, lampotila ei silti koskaan mene alle +22 asteen, onneksi :) On tahan viikkoon mahtunut yksi aurinkoinenkin paiva ja melkeimpa paloin, kun ei osannut oikein varautua +30 asteen helteeseen ja tayteen auringonpaisteeneen.
Ollaan oltu kahdessa tapaamisessakin Johnin kanssa ja saatu hieman vaikutettuakin asioihin. Keskustelimme paikallisten retkeilyalueiden kolmen vartiointi-/huoltajahenkiloiden kanssa mm. korien ulkoiluttamisesta retkeilyalueilla, nuotion pitamisesta ilman vaarallisia reunakivia ja turhien raja-aitojen poistamisesta. Koirien ulkoiluttamiseen emme saaneet mutosta aikaiseksi, vaikka eivat ne vahingoittaisi luontoa tai elaimia mitenkaan, jos ne ovat hihnassa. Nuotio-asiaan saimme aikaan muutosta, niin etta jatkossa retkeilijoiden ei tarvitsisi pitaa nuotion ymparilla kivia (vaan esim. hiekkaa), silla lammetessaan ne voivat rajahtaa ja halkeilla jattaen teravia reunoja ja lentaessaan ne voivat vahingoittaa retkeilijoita. Lisaksi saimme nuo henkilot poistamaan turhat raja-aidat, jotka estavat sademetsan vapaan kasvun. Vaikka en itse paljon puhunutkaan koko keskustelun aikana, niin oli hieno tunne huomata, etta asioihin voi oikeasti vaikuttaa, kun niihin vain puuttuu ja niista puhuu oikeille henkiloille.
Toivottavasti aurinko nayttaytyisi minulle viela viimeisina muutamina paivina, enne kuin palaan takaisin Suomeen ja hyytaviin pakkasiin...
Soitin taas aidille eilen ja totta kai hankin oli aivan innoissaan koko asiasta. Han nimittain tulee minun mukaani kolmeksi ensimmaiseksi viikoksi. Saan vihdoinkin nayttaa hanelle kaikki ne ihanat paikat, joissa olen kaynyt. Siina sitten kesken puhelun aiti totesi nauraen "Aivan kuin puhuisi ulkomaalaiselle, kun suomi on hieman hidasta ja oikeiden sanojen loytaminen kestaa yllattavan kauan." No huomasin sen totta kai itsekin ja minkas sille mahtaa, jos englanti sujuu nyt paremmin kuin suomi :D Tuli ihan idiootti olo, kun ei meinannut muistaa joitakin aivan normaaleja sanoja ja ihan normaalin lauseen sanominenkin kesti kaksi kertaa pidemman ajan. Ajatella sitten, millaista suomea puhun, kun muutan tanne. Onpahan ainakin hyva syy soittaa kotiin aina silloin talloin.
Saatila ei ole ollut talla viikolla mikaan parhain, silla koko viikon on sadellut vahan valia ja monissa paikoissa Australian itarannikkoa on ollut tulvia. Ei onneksi mitaan katastrofaalisia, mutta muutamia on kuollut esim. ylittaessaan autolla veden valtaaman tien ja joutuen virran vietavaksi. Onneksi tama kaupunki, jossa asun, on yksi niista harvoista, joka on sailynyt tulvilta, mutta lahella on kylla sekin ollut. Vaikka sadetta tuleekin useamman kerran paivassa, lampotila ei silti koskaan mene alle +22 asteen, onneksi :) On tahan viikkoon mahtunut yksi aurinkoinenkin paiva ja melkeimpa paloin, kun ei osannut oikein varautua +30 asteen helteeseen ja tayteen auringonpaisteeneen.
Ollaan oltu kahdessa tapaamisessakin Johnin kanssa ja saatu hieman vaikutettuakin asioihin. Keskustelimme paikallisten retkeilyalueiden kolmen vartiointi-/huoltajahenkiloiden kanssa mm. korien ulkoiluttamisesta retkeilyalueilla, nuotion pitamisesta ilman vaarallisia reunakivia ja turhien raja-aitojen poistamisesta. Koirien ulkoiluttamiseen emme saaneet mutosta aikaiseksi, vaikka eivat ne vahingoittaisi luontoa tai elaimia mitenkaan, jos ne ovat hihnassa. Nuotio-asiaan saimme aikaan muutosta, niin etta jatkossa retkeilijoiden ei tarvitsisi pitaa nuotion ymparilla kivia (vaan esim. hiekkaa), silla lammetessaan ne voivat rajahtaa ja halkeilla jattaen teravia reunoja ja lentaessaan ne voivat vahingoittaa retkeilijoita. Lisaksi saimme nuo henkilot poistamaan turhat raja-aidat, jotka estavat sademetsan vapaan kasvun. Vaikka en itse paljon puhunutkaan koko keskustelun aikana, niin oli hieno tunne huomata, etta asioihin voi oikeasti vaikuttaa, kun niihin vain puuttuu ja niista puhuu oikeille henkiloille.
Toivottavasti aurinko nayttaytyisi minulle viela viimeisina muutamina paivina, enne kuin palaan takaisin Suomeen ja hyytaviin pakkasiin...
tiistai 24. tammikuuta 2012
Taysi-ikaisyys!
Nyt sita sitten ollaan 18 ja mahdollisuudet ovat vihdoin avoinna matkusteluun yms... Ja mika voisikaan olla parempi paikka viettaa 18-vuotissynttareita kuin Australian Sunshine State eli Queensland!
Lahdimme Johnin kanssa ajelemaan Queenslandia kohti 18. paiva ja n. puolivalissa matkaa Queenslandiin yovyimme Johnin ystavapariskunnan luona. John oli kertonut minulle, etta tuo pariskunta pyorittaa kotonaan eraanlaista loytoelainkotia mm. loukkaantuneille vallabeille (kuin kenguruita, mutta pienempia), koaloille, linnuille ja opossumeille. Ajattelin tietysti, etta selva, heilla on siella varmaan yksi villi vallabi, jonka voi nahda hyvalla tuurilla syomassa ruohoa jossakin kaukana pellolla... Kun ajoimme pihaan, meita tervehti iso emu ja yhtakkia aivan auton edesta pomppi villi vallabi! Ajattelin, etta olimmepas onnekkaita, kun naimme vallabin. Enpas viela tiennyt, mita oli tulossa...
Pihassa meita tervehti Johnin ystava John ja han halusi heti nayttaa meille hieman heidan elaimiaan. Kavelimme vanhaan hevostalliin, jossa meita oli vastassa vanha 36-vuotias hevonen ja luulin, etta tuo hevonen oli se elain, jota Johnin ystava halusi nayttaa meille. Han osoitti kuitenkin sormellaan tyhjan hamaran hevosaitauksen katonrajaan... Siella roikkui rivissa kymmenia pienen pienia lepakoita, jotka olivat vain 5 cm:n kokoisia. Ne nayttivat ensin hiirilta, jotka roikkuivat sievassa rivissa paa alaspain, joten hiirilepakko on enemman kuin osuva nimi. Kavellessamme ulos tallista John osoitti jotakin repaleista pussia, joka roikkui katosta ja mietin, mita siella mahtaa olla. Han sanoi, etta siella voi hyvinkin olla nukkuva opossumi ja koska en ollut ennen nahnyt opossumia, halusin innoissani nahda, millainen otus sielta tulee. Opossumia siella ei kuitenkaan ollut, mutta ymparillamme lenteli muutamia mehilaisia, joten John lopetti hyvin nopeasti pussin tutkimisen mehilaispesan pelossa. Autotallin lapi kavellessamme huomasin katonrajassa olevasta kolosta roikkuvan mustan karvaisen hannan ja kapalan. Se oli nukkuva opossumi ja John sanoi, etta meidan pitaa odottaa yohon, etta se heraa ja lahtee etsimaan ruokaa.
Kavelimme ympari pihaa ja Johnin ystava varoitti meita kaarmeista ja ajattelin, etta juujuu varotaan varotaan kun kavellaan pitkassa heinikossa tai metsassa. Siina hyvinhoidetun nurmikon ymparoimalla pihapolulla kavellessamme edessamme luikertelikin yhtakkia vaalenruskea 30 cm pitka kaarme! Kaarmeen koolla ei ole taalla Australiassa mitaan merkitysta, koska suurinosa kaarmeista on tappavan myrkyllisia. Kysyin heti kauhuissani, onko se myrkyllinen ja onnekseni tuo laji oli vaaraton. Olo keveni kummasti... Katselimme hetken, kun pelokas kaarme luikerteli hadissaan takasin kiven koloonsa ja jatkoimme matkaa, mutta jostakin kumman syysta katsoin jalkoihini siita eteenpain.
Kavelimme vahan matkaa ja edessamme nakyi pari metria korkea aitaus. Astuimme sisaan aitaukseen ja siina aivan metrin paassa meista istui tyytyvainen pieni orvoksi joutunut vallabin poikanen kangaspussissaan. Sen pienuutta ei voi kunnolla kasittaa ennen kuin sita paasee silittamaan ja ihastelemaan sen kapaloiden ja paan kokoa. Ja se turkin pehmoisuus ja ne kiiltavat pienet silmat, jotakin aivan uskomatonta!
Tuntui niin epatodelliselta istua illalla parvekkeella ihanassa lammossa auringonlaskua katsellessa vallabien pomppiessa ohi vahan valia. Kun lopulta tuli pimeaa, tahtitaivas oli jotakin, mita ei Suomessa saa milloinkaan kokea. Tahtia oli ainakin tuplasti niin paljon kuin mihin on tottunut ja kaikki tahtikuviot olivat ylosalaisin :) Pimean tultua tulivat myos kauan odottamani opossumit... Ne juoksentelivat ymparillamme koko loppuillan Johnin ystavien ruokkiessa niita. Naimme myos erittain aanekkaita isoja sammakoita ja suloisia gekkoja, jotka kiipeilivat pitkin seinia etsien hyonteisia illalliseksi.
Aamulla ovesta ulos astuessa epatodellisuus yllatti taas, kun vain parin metrin paassa minusta seisoi kaksi villia vallabia syomassa ruohoa. Eivatka ne edes pelastyneet minua, vaikka kavelin siina edes takaisin kuvailemassa niita eri suunnista. Sainpa jopa nahda vallabin pienen poikasensa kanssa vain muutaman metrin paasta. Poikanen jopa hyppasi ulos pussista jaloittelemaan ja vasta silloin voi todella nahda kuinka kehittynyt poikanen on. No tuo poikanen oli viela aivan pieni ja pelkkaa luuta ja nahkaa ja silti se pomppi aivan vaivattomasti ympariinsa pienilla jaloillaan, jotka olivat kapeimmillaan jopa pikkusormeakin pienemmat.
Jatkoimme matkaa kohti Queenslandia ja suuntasimme ensimmaisena Gold Coastin Surfers Paradiseen auringon paistaessa taydelta taivaalta 30 asteen edesta. Kavelimme shoppailukatuja ja mina olin lievasti sanottuna innostuneempi ja kokeneempi shoppailija kuin John. Paasin myos uimaan suloisen lampimaan meriveteen isojen aaltojen ja monien muiden uimareiden keskelle. Tapasin jopa tuolla rannalla ensimmaiset suomalaiset ja tuntui niin oudolta puhua suomea. Jopa englanti sujui tuolla hetkella paremmin kuin suomi, joten en malta odottaa, miten suomi sujuu, kun paasen takaisin kotiin. Kylla se tietenkin sielta palautuu parin paivan jalkeen taydellisesti, mutta kylla voi taydellinen kielenvaihdos tehda hyvin tehtavansa.
Yovyimme Johnin siskon luona ja syntymapaivanani suuntasimme matkamme kohti sita kauan odottamaani elaintarhaa, jossa saa pitaa koalaa sylissa. Niinpa heti elaintarhaan saavuttuamme ostimme lipun koalakuvaa varten, joka maksoi 16 dollaria. Ihan sopiva hinta eika jonoakaan ollut siihen aikaan paivasta yhtaan, silla saavuimme sinne heti aamun sarastaessa. Jalleen yksi suuri unelmani toteutui taalla ollessani, kun poseerasin pehmoinen koala sylissani killittamassa minua suloisilla silmillaan :)
Katsoimme elaintarhassa myos lammaskoiraesitysta ja on aivan uskomatonta kuinka alykkaita ne koirat olivat ja kuinka nopeasti ne reagoivat isantansa pieniin aannahdyksiin. Paasin myos ensimmaisen kerran nakemaan vesinokkaelaimen ja etta voikin olla erikoinen elain. Paasimme seuraamaan sen sukeltelua, kun se silmat kiinni nokkaansa heiluttaen etsi katkarapuja altaansa pohjasta. Hieman kavi saaliksi sita, kun valilla se ui aivan katkaravun vieresta, mutta ei kuitenkaan huomannut sita. Silittelimme myos kenguruita ja ihailimme monia upeita varikkaita lintuja, jotka pitivat mita erikoisimpia aania.
Ajelimme takaisin kotia kohti ja pysahdyimme yopymaan Johnin luontoaktivistien luona. Saimme kuulla heidan sen hetkisesta hankkeestaan, joka oli vain yksi hanke kymmenien muiden joukossa. Illallistimme heidan ystaviensa kanssa ja ilmapiiri oli todella kodikas ja ystavallisten ihmisten seurassa ilta sujui hujauksessa. Saimme myos seurata heidan lemmikkikaarmeensa illallistamista herkullisella rotta-aterialla.
Pitkan reissun jalkeen koti tuntuu taas ihanan rauhalliselta paikalta ja kuntosalikorttikin paasee taas kayttoon :)
Lahdimme Johnin kanssa ajelemaan Queenslandia kohti 18. paiva ja n. puolivalissa matkaa Queenslandiin yovyimme Johnin ystavapariskunnan luona. John oli kertonut minulle, etta tuo pariskunta pyorittaa kotonaan eraanlaista loytoelainkotia mm. loukkaantuneille vallabeille (kuin kenguruita, mutta pienempia), koaloille, linnuille ja opossumeille. Ajattelin tietysti, etta selva, heilla on siella varmaan yksi villi vallabi, jonka voi nahda hyvalla tuurilla syomassa ruohoa jossakin kaukana pellolla... Kun ajoimme pihaan, meita tervehti iso emu ja yhtakkia aivan auton edesta pomppi villi vallabi! Ajattelin, etta olimmepas onnekkaita, kun naimme vallabin. Enpas viela tiennyt, mita oli tulossa...
Pihassa meita tervehti Johnin ystava John ja han halusi heti nayttaa meille hieman heidan elaimiaan. Kavelimme vanhaan hevostalliin, jossa meita oli vastassa vanha 36-vuotias hevonen ja luulin, etta tuo hevonen oli se elain, jota Johnin ystava halusi nayttaa meille. Han osoitti kuitenkin sormellaan tyhjan hamaran hevosaitauksen katonrajaan... Siella roikkui rivissa kymmenia pienen pienia lepakoita, jotka olivat vain 5 cm:n kokoisia. Ne nayttivat ensin hiirilta, jotka roikkuivat sievassa rivissa paa alaspain, joten hiirilepakko on enemman kuin osuva nimi. Kavellessamme ulos tallista John osoitti jotakin repaleista pussia, joka roikkui katosta ja mietin, mita siella mahtaa olla. Han sanoi, etta siella voi hyvinkin olla nukkuva opossumi ja koska en ollut ennen nahnyt opossumia, halusin innoissani nahda, millainen otus sielta tulee. Opossumia siella ei kuitenkaan ollut, mutta ymparillamme lenteli muutamia mehilaisia, joten John lopetti hyvin nopeasti pussin tutkimisen mehilaispesan pelossa. Autotallin lapi kavellessamme huomasin katonrajassa olevasta kolosta roikkuvan mustan karvaisen hannan ja kapalan. Se oli nukkuva opossumi ja John sanoi, etta meidan pitaa odottaa yohon, etta se heraa ja lahtee etsimaan ruokaa.
Kavelimme ympari pihaa ja Johnin ystava varoitti meita kaarmeista ja ajattelin, etta juujuu varotaan varotaan kun kavellaan pitkassa heinikossa tai metsassa. Siina hyvinhoidetun nurmikon ymparoimalla pihapolulla kavellessamme edessamme luikertelikin yhtakkia vaalenruskea 30 cm pitka kaarme! Kaarmeen koolla ei ole taalla Australiassa mitaan merkitysta, koska suurinosa kaarmeista on tappavan myrkyllisia. Kysyin heti kauhuissani, onko se myrkyllinen ja onnekseni tuo laji oli vaaraton. Olo keveni kummasti... Katselimme hetken, kun pelokas kaarme luikerteli hadissaan takasin kiven koloonsa ja jatkoimme matkaa, mutta jostakin kumman syysta katsoin jalkoihini siita eteenpain.
Kavelimme vahan matkaa ja edessamme nakyi pari metria korkea aitaus. Astuimme sisaan aitaukseen ja siina aivan metrin paassa meista istui tyytyvainen pieni orvoksi joutunut vallabin poikanen kangaspussissaan. Sen pienuutta ei voi kunnolla kasittaa ennen kuin sita paasee silittamaan ja ihastelemaan sen kapaloiden ja paan kokoa. Ja se turkin pehmoisuus ja ne kiiltavat pienet silmat, jotakin aivan uskomatonta!
Tuntui niin epatodelliselta istua illalla parvekkeella ihanassa lammossa auringonlaskua katsellessa vallabien pomppiessa ohi vahan valia. Kun lopulta tuli pimeaa, tahtitaivas oli jotakin, mita ei Suomessa saa milloinkaan kokea. Tahtia oli ainakin tuplasti niin paljon kuin mihin on tottunut ja kaikki tahtikuviot olivat ylosalaisin :) Pimean tultua tulivat myos kauan odottamani opossumit... Ne juoksentelivat ymparillamme koko loppuillan Johnin ystavien ruokkiessa niita. Naimme myos erittain aanekkaita isoja sammakoita ja suloisia gekkoja, jotka kiipeilivat pitkin seinia etsien hyonteisia illalliseksi.
Aamulla ovesta ulos astuessa epatodellisuus yllatti taas, kun vain parin metrin paassa minusta seisoi kaksi villia vallabia syomassa ruohoa. Eivatka ne edes pelastyneet minua, vaikka kavelin siina edes takaisin kuvailemassa niita eri suunnista. Sainpa jopa nahda vallabin pienen poikasensa kanssa vain muutaman metrin paasta. Poikanen jopa hyppasi ulos pussista jaloittelemaan ja vasta silloin voi todella nahda kuinka kehittynyt poikanen on. No tuo poikanen oli viela aivan pieni ja pelkkaa luuta ja nahkaa ja silti se pomppi aivan vaivattomasti ympariinsa pienilla jaloillaan, jotka olivat kapeimmillaan jopa pikkusormeakin pienemmat.
Jatkoimme matkaa kohti Queenslandia ja suuntasimme ensimmaisena Gold Coastin Surfers Paradiseen auringon paistaessa taydelta taivaalta 30 asteen edesta. Kavelimme shoppailukatuja ja mina olin lievasti sanottuna innostuneempi ja kokeneempi shoppailija kuin John. Paasin myos uimaan suloisen lampimaan meriveteen isojen aaltojen ja monien muiden uimareiden keskelle. Tapasin jopa tuolla rannalla ensimmaiset suomalaiset ja tuntui niin oudolta puhua suomea. Jopa englanti sujui tuolla hetkella paremmin kuin suomi, joten en malta odottaa, miten suomi sujuu, kun paasen takaisin kotiin. Kylla se tietenkin sielta palautuu parin paivan jalkeen taydellisesti, mutta kylla voi taydellinen kielenvaihdos tehda hyvin tehtavansa.
Yovyimme Johnin siskon luona ja syntymapaivanani suuntasimme matkamme kohti sita kauan odottamaani elaintarhaa, jossa saa pitaa koalaa sylissa. Niinpa heti elaintarhaan saavuttuamme ostimme lipun koalakuvaa varten, joka maksoi 16 dollaria. Ihan sopiva hinta eika jonoakaan ollut siihen aikaan paivasta yhtaan, silla saavuimme sinne heti aamun sarastaessa. Jalleen yksi suuri unelmani toteutui taalla ollessani, kun poseerasin pehmoinen koala sylissani killittamassa minua suloisilla silmillaan :)
Katsoimme elaintarhassa myos lammaskoiraesitysta ja on aivan uskomatonta kuinka alykkaita ne koirat olivat ja kuinka nopeasti ne reagoivat isantansa pieniin aannahdyksiin. Paasin myos ensimmaisen kerran nakemaan vesinokkaelaimen ja etta voikin olla erikoinen elain. Paasimme seuraamaan sen sukeltelua, kun se silmat kiinni nokkaansa heiluttaen etsi katkarapuja altaansa pohjasta. Hieman kavi saaliksi sita, kun valilla se ui aivan katkaravun vieresta, mutta ei kuitenkaan huomannut sita. Silittelimme myos kenguruita ja ihailimme monia upeita varikkaita lintuja, jotka pitivat mita erikoisimpia aania.
Ajelimme takaisin kotia kohti ja pysahdyimme yopymaan Johnin luontoaktivistien luona. Saimme kuulla heidan sen hetkisesta hankkeestaan, joka oli vain yksi hanke kymmenien muiden joukossa. Illallistimme heidan ystaviensa kanssa ja ilmapiiri oli todella kodikas ja ystavallisten ihmisten seurassa ilta sujui hujauksessa. Saimme myos seurata heidan lemmikkikaarmeensa illallistamista herkullisella rotta-aterialla.
Pitkan reissun jalkeen koti tuntuu taas ihanan rauhalliselta paikalta ja kuntosalikorttikin paasee taas kayttoon :)
lauantai 14. tammikuuta 2012
Sademetsia ja snorklausta... Ah niin ihanaa
Onpas ollut taas kiireinen viikko, mutta se on ihan kiva, etta aika menee nopeasti nain 18-vuotis synttareita odotellessa. Ollaan lahdossa Johnin kanssa minun synttariksi Quenslandiin 460 km paahan ja majaillaan siella taas Johnin siskon luona niin kuin viime kerrallakin. Kaydaan jossakin ihanassa elaintarhassa tms. jossa saa pitaa koalaa ihan sylissa, kun tahan mennessa niita on saanut vain silittaa hieman selasta. Viime kerralla kun tulimme takaisin Queenslandista emme kayneet tuossa koalapaikassa, kun kavimme Australia Zoossa, mutta nyt menemme sinne vartavasten, etta saan pitaa suloisia koaloita sylissa. Voisiko enaa parempaa synttarilahjaa toivoa :) Poikkeamme myos Gold Coastilla ihailemassa upeita pilvenpiirtajia ja lamminta rantaelamaa. Queenslandhan on Australian Sunshine State, eli juuri oikea paikka minulle paalle 30 asteen helteineen :)
Vierailtiin eraana paivana ihanassa kylassa/pienessa kaupungissa Johnin vanhojen naapureiden luona. Ihana vanha pariskunta tyypillisia australialaisia positiivisia ja ystavallisia henkiloita. Ajeltiin sitten Johnin ja Mr. Frogin (suomennos=Mr. Sammakko, lempinimi) kanssa keskelle metsaa pienta hiekkatieta pitkin ja kaveltiin upeaan sademetsaan, jonne ei johtanut minkaanlaista polkua. Paiva oli todella kuuma, joten kaarmeiden vaara oli todella suuri ja siella me vain kaveltiin umpimetsassa... Onneksi vastaan ei osunut yhtaan myrkyllisia kaarmeita tai otokoita. Naimme paljon nokkasiilin kuopimisjalkia maassa ja myos nokkasiilin poikasten suojakuopan, joka oli kyllakin tyhja. Hiekkatiella naimme myos isojen liskojen jalkia ja varmaankin pienen dingon tai ketun jalkia. Sademetsassa oli ihanan varjoisaa ja selvasti viileampaa kuin auringossa eika aluskasvillisuutta ollut juuri ollenkaan juuri valon puutteesta johtuen. Kaikkialla ymparilla kohosi isoja Bangalow-palmuja ja eraita kuristaja-puita. Linnut pudottavat tuon puun siemenen jonkun toisen puun latvaan ja se rupeaa kasvattamaan juuriaan tuon emopuun ymparille tukahduttaen sen muutamassa sadassa vuodessa.
Paasimme vihdoinkin snorklaamaan hieman kauemmas ja eksoottisempaan paikkaan kuin viereiseen kotijokeemme. Menimme tuon samaisen kylan turkoosiin jokeen snorklaamaan upeiden kalojen keskelle Johnin ja Mr. Frogin kanssa. Voimakas virtaus oli aivan uutta minulle, joten aluksi minun piti pitaa Johnista koko ajan kiinni, etten olisi lahtenyt virtauksen mukana tai telonut itseani veitsen teraviin ostereihin. Opin kuitenkin erittain nopeasti uimaan ihan yksin virtausta vastaan ja nopeasti olin jo sukeltelemassa siella ihanien kalojen ja erilaisten ottiaisten seassa.
Snorklatessamme vastaamme tuli Johnin hyva ystava surffilaudallaan seisten meloen. Minun ensimmainen ajatus oli tietenkin: "Mina haluun kans!!!" Mutta en kehdannut pyytaa, etta olisinko saanut kokeilla, kun lauta naytti niin arvokkaalta ja ties kuinka kauas mina olisin paatynyt joen virtauksen mukana... Se mies kuitenkin kysyi, etta haluaisinko kokeilla melomista. Vastaukseni oli lievasti sanoen innostunut: JUU JUU JUU! Aluksi vain makasin laudan paalla meloen kasillani, mutta kun tuo mies antoi minulle luvan myos meloa seisten, innokkuuttani ei voinut enaa sanoin kuvailla. John oli heti kameran kanssa kuvaamassa ennen kuin kaatuisin ja paastaisin laudan karkaamaan virtaan. Mutta enpas vain kaatunutkaan ja muiden mukaan naytin ihan ammattilaiselta, kun osasin heti kaantaakin laudan ja meloa eri suuntiin jokea. Itse kuvittelin, etta nautin erittain huvittavalta tuon valtavan laudan paalla, joka oli melkein kaksi kertaa niin pitka kuin mina itse. Oikeastaan se ei ollut surffilauta vaan paddle board eli "melomislauta", joka soveltuu paremmin melomiseen kuin normaali surffilauta. Toki sillakin voi surffata ihan yhta hyvin, mutta ehka jatan sen toiseen kertaan. Nain aluksi tuo joki oli juuri sopiva harjoittelupaikka verrattuna meren isoihin aaltoihin.
Kotiin ajellessamme keskella hiekkatieta seisoi nuori dingo! Villin dingon nakeminen luonnossa on harvinaista ja Johnkin on nahnyt vain kaksi dingoa luonnossa elamansa aikana. Pennun emoa emme nahneet, mutta se oli varmaankin odottelemassa jossakin pusikon suojissa. Villeja koaloitakin olemme nahneet vain yhdessa paikassa Johnin ystavien maatilalla, koska tiesimme mista etsia ja ne ovat siella koko ajan. Villeja kenguruita sen sijaan nakee melkein joka paiva laiduntamassa pelloilla ja ruohotasanteilla. Ja aina ne vaan ovat yhta ihastuttavia :)
Tanaan on sadepaiva taas pitkasta aikaa, mutta huomenna taas paistaa aurinko. Ja Queenslandissa meita odottavat hellepaivat... En malta odottaa!
Vierailtiin eraana paivana ihanassa kylassa/pienessa kaupungissa Johnin vanhojen naapureiden luona. Ihana vanha pariskunta tyypillisia australialaisia positiivisia ja ystavallisia henkiloita. Ajeltiin sitten Johnin ja Mr. Frogin (suomennos=Mr. Sammakko, lempinimi) kanssa keskelle metsaa pienta hiekkatieta pitkin ja kaveltiin upeaan sademetsaan, jonne ei johtanut minkaanlaista polkua. Paiva oli todella kuuma, joten kaarmeiden vaara oli todella suuri ja siella me vain kaveltiin umpimetsassa... Onneksi vastaan ei osunut yhtaan myrkyllisia kaarmeita tai otokoita. Naimme paljon nokkasiilin kuopimisjalkia maassa ja myos nokkasiilin poikasten suojakuopan, joka oli kyllakin tyhja. Hiekkatiella naimme myos isojen liskojen jalkia ja varmaankin pienen dingon tai ketun jalkia. Sademetsassa oli ihanan varjoisaa ja selvasti viileampaa kuin auringossa eika aluskasvillisuutta ollut juuri ollenkaan juuri valon puutteesta johtuen. Kaikkialla ymparilla kohosi isoja Bangalow-palmuja ja eraita kuristaja-puita. Linnut pudottavat tuon puun siemenen jonkun toisen puun latvaan ja se rupeaa kasvattamaan juuriaan tuon emopuun ymparille tukahduttaen sen muutamassa sadassa vuodessa.
Paasimme vihdoinkin snorklaamaan hieman kauemmas ja eksoottisempaan paikkaan kuin viereiseen kotijokeemme. Menimme tuon samaisen kylan turkoosiin jokeen snorklaamaan upeiden kalojen keskelle Johnin ja Mr. Frogin kanssa. Voimakas virtaus oli aivan uutta minulle, joten aluksi minun piti pitaa Johnista koko ajan kiinni, etten olisi lahtenyt virtauksen mukana tai telonut itseani veitsen teraviin ostereihin. Opin kuitenkin erittain nopeasti uimaan ihan yksin virtausta vastaan ja nopeasti olin jo sukeltelemassa siella ihanien kalojen ja erilaisten ottiaisten seassa.
Snorklatessamme vastaamme tuli Johnin hyva ystava surffilaudallaan seisten meloen. Minun ensimmainen ajatus oli tietenkin: "Mina haluun kans!!!" Mutta en kehdannut pyytaa, etta olisinko saanut kokeilla, kun lauta naytti niin arvokkaalta ja ties kuinka kauas mina olisin paatynyt joen virtauksen mukana... Se mies kuitenkin kysyi, etta haluaisinko kokeilla melomista. Vastaukseni oli lievasti sanoen innostunut: JUU JUU JUU! Aluksi vain makasin laudan paalla meloen kasillani, mutta kun tuo mies antoi minulle luvan myos meloa seisten, innokkuuttani ei voinut enaa sanoin kuvailla. John oli heti kameran kanssa kuvaamassa ennen kuin kaatuisin ja paastaisin laudan karkaamaan virtaan. Mutta enpas vain kaatunutkaan ja muiden mukaan naytin ihan ammattilaiselta, kun osasin heti kaantaakin laudan ja meloa eri suuntiin jokea. Itse kuvittelin, etta nautin erittain huvittavalta tuon valtavan laudan paalla, joka oli melkein kaksi kertaa niin pitka kuin mina itse. Oikeastaan se ei ollut surffilauta vaan paddle board eli "melomislauta", joka soveltuu paremmin melomiseen kuin normaali surffilauta. Toki sillakin voi surffata ihan yhta hyvin, mutta ehka jatan sen toiseen kertaan. Nain aluksi tuo joki oli juuri sopiva harjoittelupaikka verrattuna meren isoihin aaltoihin.
Kotiin ajellessamme keskella hiekkatieta seisoi nuori dingo! Villin dingon nakeminen luonnossa on harvinaista ja Johnkin on nahnyt vain kaksi dingoa luonnossa elamansa aikana. Pennun emoa emme nahneet, mutta se oli varmaankin odottelemassa jossakin pusikon suojissa. Villeja koaloitakin olemme nahneet vain yhdessa paikassa Johnin ystavien maatilalla, koska tiesimme mista etsia ja ne ovat siella koko ajan. Villeja kenguruita sen sijaan nakee melkein joka paiva laiduntamassa pelloilla ja ruohotasanteilla. Ja aina ne vaan ovat yhta ihastuttavia :)
Tanaan on sadepaiva taas pitkasta aikaa, mutta huomenna taas paistaa aurinko. Ja Queenslandissa meita odottavat hellepaivat... En malta odottaa!
lauantai 7. tammikuuta 2012
Kuntoilua ja matoilua
Kuntosali on tullut kuluneen viikon aikana tutuksi juoksumatolla juostessa ja kylla voi kunto parantua nopeasti... En viitsi edes kokeilla niita monimutkaisen nakoisia miljoonia muita laitteita, kun minulla ei ole aavistustakaan, miten suurinta osaa niista kaytetaan. Joten joutuisin ensin seuraamaan salaa jostain tolpan takaa jotakin vierasta kuntoilijaa, jotta tietaisin, miten laite toimii. Ja viela nolompi asia olisi sitten kayttaa niita laitteita, jotka on todennakoisesti saadetty hieman pidemmille ihmisille kuin mina. Yrittaisin siina sitten epatoivoisesti ahkien saada otetta jostakin ylikorkealla olevasta tangosta yms. ja viela nolompaa olisi, etta joku tulisi auttamaan minua pidatellen samalla nauruaan. Tyydyn siis nailla nakymin ihan tyytyvaisesti juoksumattoon :)
Kalastamassakin ollaan kayty ihan mukavasti joka toinen paiva ja aina valipaivina ollaan puolestaan pyydystetty syotteja. Pienia katkarapuja joesta katkarapupumpun avulla tai pitkia rantamatoja meren rannasta. Rantamatojen pyydystaminen on kuitenkin jannittavampaa ja paljon vaativampaa eika sita voi tehda yhta usein kuin katkarapujen pyydystamista. Niiden pyydystamiseen tarvitaan pari isoa kuollutta kalaa narun paahan sidottuina, joita sitten heilutellaan vedenrajassa veden vetaytyessa takaisin merelle. Mato haistaa tuon kalan valittomasti ja silloin se pistaa hyvin pienen osan paastaan ulos hiekasta toivoen, etta herkullinen moneen kertaan pakastettu ja pilaantunut kala-ateria osuisi sen kohdalle. Silmat onneksi harjaantuivat hyvin nopeasti havaitsemaan madot hiekan seasta, mutta niita ei osu kohdalle kuin 1 tai 2 jokaista kymmenta metria kohden, joka tarkoittaa, etta yhtakaan matoa ei jateta huomioimatta... Madon paan havaittua se houkutellaan syomaan toisessa kadessa olevaa simpukan sisaltoa (mika lie oikealta nimeltaan), jonka jalkeen edessa on kaikista vaikein osuus. Kun mato mutustaa tyytyvaisena simpukkasyottia, toisella kadella siita otetaan varovasti kiinni peukaloa ja etusormea kayttaen. Sitten odotetaan seuraavaa pienta aaltoa, jolloin mato vedetaan nopeasti ylos hiekasta ja toivotaan, ettei se onnistu vetamaan itseaan syvalle hiekan uumeniin.
Tahan mennessa mina olen aina heilutellut narun paassa olevia kaloja ja bongaillut matoja, kun John on ottanut ne kiinni ja vetanyt ylos hiekasta. Mutta eilen mina paatin myos kokeilla tuota vaativaa pyydystamista. Ensimmaiset kolme kertaa en ehtinyt edes koskea matoa, kun se jo oli vetanyt itsensa syvalle hiekkaan, jolloin sita matoa ei kannata enaa jaada kaipailemaan. Ne vetavat itsensa niin syvalle hiekkaan, etta kaivaminen ei tule kysymykseenkaan, vaan jarkevinta on siirtya suosiolla etsimaan seuraavaa matoa. John ei tietystikaan odottanut minulta mitaan, koska kuten sanottu, homma on hyvin vaativaa ja jopa ammattilaisetkaan eivat onnistu laheskaan joka kerta. Nyt kaikki varmasti miettivat, etta tekeeko joku hullu tuota muka ammatikseen... Kylla vain tekeekin uskokaa tai alkaa :) Kalastuslikkeet myyvat noita matoja dollarin kappalehintaan, joka on aika hyva hinta yhdesta ainoasta madosta.
Mina kuitenkin onnistuin pyydystamaan madon vain muutaman epaonnistuneen yrityskerran jalkeen ja Johnin ilme ja reaktio olivat nakemisen arvoiset. Han ei olisi ikimaailmassa uskonut, etta mina, aloittelija, olisin onnistunut pyydystamaan yhtakaan matoa edes kuukauden harjoittelun jalkeen. Hetken paasta siita vedin ylos toisen ja kolmannenkin madon ja Johnin ilmeet vain paranivat entisestaan :)
Matojen pyydystamisen jalkeen menimme Johnin ystavapariskunnan luo syomaan illallista heidan kutsustaan ja voi etta sita Johnin kehumista minun matojenpyydystys- ja kalastustaidoista. No mutta minahan en ole koskaa ollut mikaan tavallinen teinitytto... Ilta menikin mukavasti erilaisten keskustelujen ja herkullisen ruuan saatoittamana ja onneni kasvoi huippuunsa, kun loysin talosta pianon!!! Soittohaluni on ollut aivan uskomaton koko taalla oloni ajan ja vihdoinkin loysin pianon, jota paasen soittamaan milloin ikina haluan. Tietysti kaikki kappaleet ovat paasseet hieman unohtumaan, mutta kylla ne sielta pikku hiljaa muistuvat mieleen pienen harjoittelun myota.
Huomenna paastaan taas vaihteeksi kuntosalille ja kalastamaan... :)
Kalastamassakin ollaan kayty ihan mukavasti joka toinen paiva ja aina valipaivina ollaan puolestaan pyydystetty syotteja. Pienia katkarapuja joesta katkarapupumpun avulla tai pitkia rantamatoja meren rannasta. Rantamatojen pyydystaminen on kuitenkin jannittavampaa ja paljon vaativampaa eika sita voi tehda yhta usein kuin katkarapujen pyydystamista. Niiden pyydystamiseen tarvitaan pari isoa kuollutta kalaa narun paahan sidottuina, joita sitten heilutellaan vedenrajassa veden vetaytyessa takaisin merelle. Mato haistaa tuon kalan valittomasti ja silloin se pistaa hyvin pienen osan paastaan ulos hiekasta toivoen, etta herkullinen moneen kertaan pakastettu ja pilaantunut kala-ateria osuisi sen kohdalle. Silmat onneksi harjaantuivat hyvin nopeasti havaitsemaan madot hiekan seasta, mutta niita ei osu kohdalle kuin 1 tai 2 jokaista kymmenta metria kohden, joka tarkoittaa, etta yhtakaan matoa ei jateta huomioimatta... Madon paan havaittua se houkutellaan syomaan toisessa kadessa olevaa simpukan sisaltoa (mika lie oikealta nimeltaan), jonka jalkeen edessa on kaikista vaikein osuus. Kun mato mutustaa tyytyvaisena simpukkasyottia, toisella kadella siita otetaan varovasti kiinni peukaloa ja etusormea kayttaen. Sitten odotetaan seuraavaa pienta aaltoa, jolloin mato vedetaan nopeasti ylos hiekasta ja toivotaan, ettei se onnistu vetamaan itseaan syvalle hiekan uumeniin.
Tahan mennessa mina olen aina heilutellut narun paassa olevia kaloja ja bongaillut matoja, kun John on ottanut ne kiinni ja vetanyt ylos hiekasta. Mutta eilen mina paatin myos kokeilla tuota vaativaa pyydystamista. Ensimmaiset kolme kertaa en ehtinyt edes koskea matoa, kun se jo oli vetanyt itsensa syvalle hiekkaan, jolloin sita matoa ei kannata enaa jaada kaipailemaan. Ne vetavat itsensa niin syvalle hiekkaan, etta kaivaminen ei tule kysymykseenkaan, vaan jarkevinta on siirtya suosiolla etsimaan seuraavaa matoa. John ei tietystikaan odottanut minulta mitaan, koska kuten sanottu, homma on hyvin vaativaa ja jopa ammattilaisetkaan eivat onnistu laheskaan joka kerta. Nyt kaikki varmasti miettivat, etta tekeeko joku hullu tuota muka ammatikseen... Kylla vain tekeekin uskokaa tai alkaa :) Kalastuslikkeet myyvat noita matoja dollarin kappalehintaan, joka on aika hyva hinta yhdesta ainoasta madosta.
Mina kuitenkin onnistuin pyydystamaan madon vain muutaman epaonnistuneen yrityskerran jalkeen ja Johnin ilme ja reaktio olivat nakemisen arvoiset. Han ei olisi ikimaailmassa uskonut, etta mina, aloittelija, olisin onnistunut pyydystamaan yhtakaan matoa edes kuukauden harjoittelun jalkeen. Hetken paasta siita vedin ylos toisen ja kolmannenkin madon ja Johnin ilmeet vain paranivat entisestaan :)
Matojen pyydystamisen jalkeen menimme Johnin ystavapariskunnan luo syomaan illallista heidan kutsustaan ja voi etta sita Johnin kehumista minun matojenpyydystys- ja kalastustaidoista. No mutta minahan en ole koskaa ollut mikaan tavallinen teinitytto... Ilta menikin mukavasti erilaisten keskustelujen ja herkullisen ruuan saatoittamana ja onneni kasvoi huippuunsa, kun loysin talosta pianon!!! Soittohaluni on ollut aivan uskomaton koko taalla oloni ajan ja vihdoinkin loysin pianon, jota paasen soittamaan milloin ikina haluan. Tietysti kaikki kappaleet ovat paasseet hieman unohtumaan, mutta kylla ne sielta pikku hiljaa muistuvat mieleen pienen harjoittelun myota.
Huomenna paastaan taas vaihteeksi kuntosalille ja kalastamaan... :)
tiistai 3. tammikuuta 2012
Normaalia elamaa...
Viimeiset kolme paivaa ovat menneet aika normaaleissa merkeissa, no kaikille muille se olisi kaikkea muuta kuin normaalia...
Ollaan kayty rannalla nauttimassa auringosta ja ihanasta merivedesta. Lampoa on joka paiva ulkona vahintaan +26 astetta ja sisallakin tarkenee jo iltaisin ihan helposti ilman hupparia. Vihdoinkin se kauan odottamani helle on tullut! Ja viela se tasta lampenee... Ma nautin NIIN paljon!
Kalastamassakin kaytiin merella ja mina tietysti sain ensimmaisen kalan, jonka kokoa John ihasteli moneen kertaan. Normaalisti nuo kalat ovat vain 15 cm mittaisia, mutta minun kalani oli jopa 30 cm. Aivan valtava siis. Kylla oli John ylpea, kun sai itse vain sellaisen 15 cm pienen sintin. Illalla sitten paistoimme upeat saaliimme ja kuten aina, itse kalastettu kala maistuu paljon paremmalta kuin kalatiskilta ostettu :)
Olemme kayneet salilla pari kertaa juoksemassa juoksumatoilla enka olisi osannut kuvitella, etta se voisi olla niin hauskaa ja innostavaa. Kaytannossa maksan siis juoksemisesta... No mutta ainakin siina samalla pystyy katsomaan televisiota ja nakemaan juostun matkan, kulutetut kalorit, vauhdin ja sykkeen.
Hullu kookaburra on vihdoin luovuttanut ja lakannut hyokkaamasta taloa kohti!!! Ja sehan tarkoittaa, etta minun ei enaa tarvitse pelastya kuoliaaksi aamuisin, kun yhtakkia kuuluu vain iso pamaus... Ehka silla ei ole enaa aikaa hakata parvekkeen lasia, kun pihapuun kolossa odottavat nalkaiset poikaset :) Naen sita onneksi vielakin joka paiva aina jokin otokka nokassaan ja joka paiva ja aamu kuulen sen ja sen tyttoystavan "naurua". Nyt se jo vaikuttaakin aivan normaalilta kookaburralta, mutta John sanoo, etta kylla se viela jatkaa hyokkayksiaan kunhan saa lapset ensin hoidettua alta pois... :)
Ollaan kayty rannalla nauttimassa auringosta ja ihanasta merivedesta. Lampoa on joka paiva ulkona vahintaan +26 astetta ja sisallakin tarkenee jo iltaisin ihan helposti ilman hupparia. Vihdoinkin se kauan odottamani helle on tullut! Ja viela se tasta lampenee... Ma nautin NIIN paljon!
Kalastamassakin kaytiin merella ja mina tietysti sain ensimmaisen kalan, jonka kokoa John ihasteli moneen kertaan. Normaalisti nuo kalat ovat vain 15 cm mittaisia, mutta minun kalani oli jopa 30 cm. Aivan valtava siis. Kylla oli John ylpea, kun sai itse vain sellaisen 15 cm pienen sintin. Illalla sitten paistoimme upeat saaliimme ja kuten aina, itse kalastettu kala maistuu paljon paremmalta kuin kalatiskilta ostettu :)
Olemme kayneet salilla pari kertaa juoksemassa juoksumatoilla enka olisi osannut kuvitella, etta se voisi olla niin hauskaa ja innostavaa. Kaytannossa maksan siis juoksemisesta... No mutta ainakin siina samalla pystyy katsomaan televisiota ja nakemaan juostun matkan, kulutetut kalorit, vauhdin ja sykkeen.
Hullu kookaburra on vihdoin luovuttanut ja lakannut hyokkaamasta taloa kohti!!! Ja sehan tarkoittaa, etta minun ei enaa tarvitse pelastya kuoliaaksi aamuisin, kun yhtakkia kuuluu vain iso pamaus... Ehka silla ei ole enaa aikaa hakata parvekkeen lasia, kun pihapuun kolossa odottavat nalkaiset poikaset :) Naen sita onneksi vielakin joka paiva aina jokin otokka nokassaan ja joka paiva ja aamu kuulen sen ja sen tyttoystavan "naurua". Nyt se jo vaikuttaakin aivan normaalilta kookaburralta, mutta John sanoo, etta kylla se viela jatkaa hyokkayksiaan kunhan saa lapset ensin hoidettua alta pois... :)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)